Polttavan kuumaa, upeita maisemia ... ... ja keuhkokuume
21.08.2014
Ti 1.7. Töiden jälkeen pakattiin pyörät kaikella sillä, mitä
oli viikonlopun aikana kerätty odottamaan sängyn päälle. Suurimman tilan vei teltta,
makuualustat ja -pussit sekä keittotarpeet. Raija ja Simo tulivat fillareilla
sateessa moikkamaan. Hyvillä mielin ja jännittyneitä nukkumaan. Jarin
kesäflunssa näyttää voitetun – tai niinhän me luultiin.
1. pvä / ke 2.7. / 52,7 km / Kerava - Helsinki-Vantaa -
Malaga - Torremolinos - Fuengirola
Herätys kesken parhaiden unien, puuro ja kahvi ja sitten
matkaan sateiseen ja hämärään keskikesän yöhön, lämmintä. Vedettiin
kertakäyttösadetakit päälle ja polkaistiin kotimäki alas ja suunta kohti
lentokenttää. Vettä saoi koko matkan, välillä rankastikin.
Kentällä kaikki meni joustavasti ja nopeasti. Pakattiin
sivulaukut, kypärät ym. härpäkkeet isohkoihin halpiskasseihin, ettei
viimevuotinen jätesäkkihässäkkä toistuisi. Kassit eivät mahdottomasti
luottamusta herättäneet varsinkaan vetoketjujen osalta, mutta kietaistiin vielä
hihnat molempien ympärille. Reppu ja etulaukku otettiin koneeseen. Vaikka
paikkoja ei etukäteen varattu, saatiin vierekkäiset ja hyvät paikat, ihan
keulasta katsoen ensimmäiset ja jalkatilaa oli enemmän kuin tarpeeksi. Lento
kesti vajaat viisi tuntia, aika kävi pitkäksi. Malagan yläpuolella katseltiin
kohoavia vuoria, joita oli joka puolella.
Malagan lentokenttä ei ole mahdottoman iso eikä hankala.
Löydettiin matkatavarahihna toisia matkalaisia seuraten ja odoteltiin, että
mistä lähdetään pyöriä etsimään kunhan ensin saadaan laukut napattua. Niin
pyörät kuin laukutkin tulivat hihnaa pitkin, joten päästiin nopeasti
liikenteeseen ja kyselemään tietä kohti yhdeksän kilometrin päässä olevaa Fuengirolaa.
Niin kuin aiemminkin, on vaikea löytää pyöräilyyn sopivaa tietä isoista
kaupungeista ulos. Kaikkia moottoriteiden vieressä kulkevia pienempiä teitä,
joissa on hyvä ja luvallista ajaa, ei ole karttaan merkitty ja ilman kyselyjä
ja pyörimistä ei selvitty tästäkään etapista. Espanjalaiset ovat ystävällisiä
ja auttavaisia ja Jarin espanjan opiskelu oli tuottanut tulosta, hyvin
pärjättiin.
Matkalla piipahdettiin muutamassa liikkeessä etsimässä
keittimen kaasua. Se on vaikeaa mutta ei tälläkään kertaa mahdoton tehtävä ja
asia saatiin hoidettua. Kaikki on siis hyvällä mallilla ja kunnossa Espanjan
valloitukseen!
Vasemmalla puolella Välimeri ja rannoilla ja
rantabulevardilla turisteja mustanaan, oikealla vuoret. Kaunista. Rannassa
pääsi etenemään pyörätietä pitkin, joka kuitenkin tasaisin väliajoin päättyi
pyöräilykieltomerkkiin ja ainostaan jalan kulku oli sallittu. Piti loikata
ajotielle. Valtava määrä hotelleja, ravintoloita ja pientä putiikkia täynnä jos
jonkinlaista rantapalloa ja helleasua. Ei meidän paikka, se tuli selväksi. Meri
vilvoitti sen verran, että oli oikein hyvä edetä. Rantakioskeista saattoi ostaa
grillattuja sardiineja vartaassa, paellaa ja paistettuja pikkukaloja.
Fuengirolassa näytti olevan muitakin suomalaisia kuin me.
Ainakin mikäli katseli opasteita: oli suomalaista lääkäriä ja ties mitä.
Ravintolassakin paikalliset puhuivat suomea. Etsittiin yöpymispaikkaa ja
muutaman hutin jälkeen saatiinkin oikein kiva parvekkeella varustettu mutta
hintava huoneisto (Apartamentoa Nuriasol). Suihkun jälkeen lähdettiin
kaupungille törmäilemään tungoksessa ja sitten valmistettiin itse iltapala ja
nukkumaan.
Käsivarret kärähtäneet aurinkovoiteen 50-kertoimesta
huolimatta, +28, tuulista.
2. pvä / to 3.7. / 35 km / Fuengirola - Marbella
|
Fuengirolan katutaidetta |
Tosi hidasta etenemistä ison tien reunusta, jossa kevyelle
liikenteelle ajokielto. Me ajettiin sellaista jalankulkijoiden käyttämää
kaiteen erottamaa piennarta. Kaksi kertaa piennar loppui ja jouduttiin
nostamaan pyörät kamoineen kaiteen yli vilkasliikenteiselle ajotielle,
polkaisemaan muutama kymmenen metriä ja nostamaan pyörät taas takaisin
pientareelle. Hikistä hommaa.
Sierra Blancan vuoriston kupeessa oleva Marbella on
rikkaiden ja kuuluisuuksien temmellyskenttä. Ja sen kyllä huomasi hulppeista
huviloista rantabulevardin varrella ja vuoren rinteille rakennetuista palatseista.
Andalusian rannikolla on yli 3 000 aurinkotuntia vuodessa ja se on yksi
Euroopan lämpimin alue, joten ei kai alueen suosio ole ihmekään.
Tuolla jossakin edessä häämöttää varmaankin jo Gibraltarin
vuori, jonka uskottiin aikoinaan olevan maailman ääriraja.
Yövyttiin ihan keskustan tuntumassa guesthousissa (El Tio
Mateo) ja jouduttiin jättämään pyörät yöksi ulos tolppaan lukittuina kaupunkiin
johtavan tien varteen, onneksi sentään aidan suojaan pihalle.
Hostellin parvekkeelta näki Välimerelle vaikkakin parvekkeen
betoniset seinät olivat paikoitellen toista metriä korkeat. Iltapäivän aurinko
paistoi tuntikausia täysillä parvekkeelle ja lattialaatat hohtivat kuumuutta
eikä niiden päällä ilman kenkiä voinut ajatellakaan steppailevansa. Herttaisen
romanttinen paikka ruusun terälehtien koristaessa sänkyä!
Meillähän on teltta taas kerran pakkarilla painona ja
laukussa makuupussit ja -alustat kun aina vain luotetaan vähän liikaakin ns.
leirintäaluekarttaan. Täällä Marbellassakin pitäisi olla useampikin
leirintäalue, mutta yksi on suljettu ja toinen jäi jo aika päivää sitten
taakse. Eli leirielämä saa vielä toistaiseksi odottaa korkkaamistaan.
Illalla käveltiin Marbellassa nelisen tuntia kierrellen
rantaa ja keskustaa ja ihasteltiin ja ihmeteltiin huikeita ökyjen loma-asuntoja
ja veneitä mutta myös upeita hiekkarantoja. Etsittiin kauppaa ja siinä
pulistessamme Jari kysyi ohikulkevalta naiselta espanjaksi, että mistä
sellaisen löytäisi. Nainen vastasi, että hänen kanssaan voi puhua suomea. Hän
asui Marbellassa, äiti oli suomalainen ja suomen kieli sujui hyvin. Eipä me montaa
suomen kielen puhujaa nähtykään tällä reissulla, sisämaassa muutama.
Aurinkoista, +30.
3. pvä / pe 4.7. / 68 km / Marbella - Estepona - San Roque
Huonosti nukutun yön (painajaiset pöllityistä pyöristä)
jälkeen aamupuuron keitto hostellin parvekkeella ja kohti uusia seikkailuja.
Päivästä tulikin yllättävän raskas. Ensin ajeltiin
kymmenisen kilometriä Marbellasta ulos mukavasti rantabulevardia edeten yhdessä
aamulenkkeilijöiden kanssa. Ihanan viileää. Juoksijoita ja kävelijöitä oli
paljon, mutta yhtään sauvakävelijää ei joukossa näkynyt. Sen sijaan hotelleja
ja toinen toistaan loistokkaampia loma-asuntoja oli joka lähtöön ja ehkä
jokaisen lompakollekin sopivia.
Helpon rantatieosuuden jälkeen vedettiin siksakkia Esteponan
ja muiden pienempien kylien läpi ja lopuksi vielä isoa ja ruuhkaisen autotien
reunaa, jossa oli tilaa nipin napin ajella. Autoja tuli ja meni jatkuvalla
syötöllä.
Matkan varrelle osui tori ja piipahdettiin ostamaan
kirsikoita, appelsiineja ja persikoita. Tosi maukkaita. Espanjalaisia mansikoita
ja pensasmustikoita, joita kotona osteltiin useamman kerran, ei näkynyt.
Ja sitten alkoivatkin nousut ja laskut. Pitkiä ja loivia
nousuja, muutama tosi tiukka ja tulihan se alamäkikin aikanaan. Alastulot
menivät vaan niin nopeasti että hädin tuskin ehti huomata. Lämpöaallot iskivät
välillä ihan tainnoksiin, kuumaa ja tukalaa. Ja kaikki on kuitenkin - voimia
vaativat nousut ja sisämaan helle - vielä edessä, luulisin.
Vajaan kymmenen kilometriä ennen San Roque’a löytyi
ensimmäinen leirintäalue, Camping La Casita ja Autovia 7A:n vierestä mikä tiesi
sitä, että meteliä riitti. Siellä vietettiin julmetun hikinen yö teltassa
merkityllä paikalla aivan asuntovaunun kupeessa, vaikka tilaa olisi ollut
muuallakin meille osoittaa. Mutta tärkeintä kuitenkin oli se, että päästiin
suihkuun, huuhtaistiin ajovaatteet ja saatiin syödäksemme. Kyllä lomailu on
mukavaa!
Aurinkoista, +30.
4. pvä / la 5.7. / 29,5 km / San Roque - Gibraltar
Meillä on ollut tosi lyhyitä ajopäiviä, mikä ei ole ihan
meidän tapaista. Nyt edetään näin, koska kiire ei ole mihinkään eikä
kilometrejäkään hamstrata.
Eli nyt nokka kohti Gibraltaria, joka onkin ainoa etukäteen
suunniteltu ja vuoden hartaasti odotettu kohde. Sinne ei vuosi sitten ehditty
mutta nyt kiireesti sinne.
Matka alkoi 8 % laskulla, sitten 6 % nousulla kohti
määränpäätä läpi La Linea de la Concepcionin.
Nähtiin opaste härkätaisteluareenalle ja kurvattiin sitä kautta, olihan se matkan ensimmäinen. Eihän sinne sisään päässyt, mutta harhareitti toi mukavan kaivatun tauon
ajamiseen. Miten on mahdollista, että tuollaista lajia saa enää edes harjoittaa
Euroopassa? Ja ihan luvan kanssa. Täällä taisteluita ei pidetä urheiluna vaan
taidemuotona ja monelle andalusialaiselle se on seudun sielu ja henki.
Tullista Gibraltarin puolelle päästiin ilman isompaa jonottamista autokaistaa
pitkin ja sitten etsimään majoitusta. Jari nuukana miehenä oli Matti Rämön
Andalusia -kirjaa lukiessaan laittanut osoitteet ylös paikallisista majoituspaikoista
ja me aloitettiin halvimmasta päästä eli Emile -hostellista. Ja kun hyvissä
ajoin aamupäivästä jo oltiin liikkeellä, huone saatiin vaatimattomasta mutta
siististä ja meille ihan riittävästä Emilestä.
Kun majoitusasia oli kunnossa, lähdettiin kävelemään ja
tutustumaan helteiseen Gibraltarin keskustaan. Vaihdettiin 50 euroa Gibraltarin
punniksi, käytiin syömässä (fish & chips) ja kierreltiin pääkadun
liikkeissä. Tuo vaihdettu raha riitti nipin napin niihin vaatimattomiin
ostoksiin, joita tehtiin eli aikamoisen hintava paikkakunta. Rahan vaihto oli
itse asiassa ihan turhaa, koska euro kävi maksuvälineenä siinä missä puntakin,
vaihtorahakin saatiin euroina.
Palattiin hostellille, nukuttiin päikkärit ja kiiruhdettiin
jalkaisin kaapelihissille ja ylös katsomaan magotteja sekä tähyilemään
vuoristoista Afrikan (Marokon) puoleista rantaa. Nousu kävi rivakasti ja
vatsanpohjassa tuntui pienet hyppäykset. Ylhäällä odottelikin jo valpas magotti
tulijoita, mutta ne antoivat ainakin meidän olla rauhassa eivätkä heittäytyneet
turhan tuttavallisiksi. Eikä meillä kyllä mitään tuliaisia ollutkaan joita
olisi voinut kinuta, vain vaatimattomat vesipullot.
Alhaalta oli mahdollisuus vuokrata opastettu taksikyyti ylös
ja moni tätä mahdollisuutta näytti käyttävänkin. Magotit saatiin hyppimään
ihastuneiden turistien olkapäille kuskien taskun pohjalta kaivamien herkkujen
houkuttelemana, mikä ei tuntunut oikein hyvältä, olihan apinoiden syöttäminen
ehdottomasti kielletty. En kyllä tiedä, päätyivätkö herkut lopulta magottien
suihin vai oliko se vain houkutuskeino ilman herkkupalaa.
Muutama tunti koluttiin paikkoja ja palattiin sen jälkeen
hissille ja sillä alas. Vuorelta olisi päässyt hyvin kävellenkin alas, mutta paahtava
kuumuus ei siihen houkutellut. Takaisin hostelliin, suihkuun ja fillareiden
kanssa kiertämään niemeä.
Gibraltar jakautuu kahteen alueeseen: vuoren päälle ja
juurelle. Koko niemenkärki on käytännössä Gibraltarinvuori eli The Rock, jonka
länsipuolella kaupunki levittäytyy vuorenjuurelle. Itäpuolella on muutama hiekkaranta.
Gibraltarin rantaviiva on 12 kilometriä pitkä ja sille
matkalle mahtui ihan kaikkea. Yllättävin oli kuitenkin noin viisisataametrinen
tunneli, johon mekin hurautimme ensin tarkistettuamme poliiseilta, voiko sinne
pyörillä ylipäätään mennä. Tunnelissa olisi voinut viettää aikaa pidempääkin
paossa hiostavalta helteeltä. Hinattiin itsemme myös aikamoinen nousu ylös ja
hurautettiin vauhdilla alamäkeen. Kiva muutaman tunnin kierros ja paljon
kaunista nähtävää.
Niemen eteläisin kärki - Europa Point, joka teki näin
kauniilla ja selkeällä säällä vaikutuksen puhumattakaan Ibrahim-al-Ibrahim
-moskeijasta, jonka aikoinaan lahjoitti Saudi-Arabian kuningas Fahd. Moskeija
on rakennettu kohti Gibraltarinsalmea ja Marokkoa. Tuntui käsittämättömältä,
että Afrikka oli vain muutaman kymmenen kilometrin päässä vastarannalla ja se
näkyi aivan selvästi salmen toisella puolella.
Tänään illalla on MM-jalkapallomatsi ja jos jaksetaan,
tullaan katsomaan ainakin alku siitä. Kaupungin keskusaukiolle on näemmä
pystytetty ”kisastudio” kahden ison skriinin verran.
En oikein tiedä, mitä ihmeellistä Gibraltarilta odotin mutta
vähän petyin kuitenkin. Ehkä odotin enemmän brittimeininkiä, jota ei kyllä
huomannut muussa kuin punnassa ja iltapäivän paraatissa. Olihan siellä toki upeat
maisemat ja mielenkiintoiset magotit, sieviä punaisia puhelinkoppeja ja paljon
pubeja, mutta jotain jäi puuttumaan. Mutta oikein hyvä, että siellä nyt
käytiin. Eipähän enää kaiherra mieltä.
5. pvä / su 6.7. / 93 km / Gibraltar - Algeciras - Tarifa -
Vejerde de la Frontera
Ei nähty eikä kuultu matsista yhtään mitään! Uni tuli ja vei
mennessään ja se siitä sitten. Kun oltiin reissuun lähdössä Helsinki-Vantaalla,
sanoin Jarille että hän käy jotenkin tosi hitaalla. Kaikki kesti ja kaikki tehtiin
kuin hidastetussa filmissä. No nyt viime yöhän oli sitten hänellä mennyt
pohtiessa, että jos oireet viittaavatkin orastavaan aivoinfarktiin! Ei pitäisi
sanoa mitään, mikä vähänkin antaa aihetta edes tosi kaukaisiin oletuksiin
yhtään mihinkään ja vielä vähemmän sairauksiin.
Aikainen herätys ja matkalla ollaan jo klo 7.15. Mukava
ajella aamuvarhain ilman ruuhkia ja eikä vielä niin kovin polttava paiste.
Syötiin matkalla aamupala. Noustiin 340 metriin seitsemän kilometrin loivassa
nousussa, joka otti voimille. Koko matkan oli järkyttävänä kova vastatuuli -
tämän alueen rannat ovat Euroopan tuulisimmat - ja jopa alamäessä joutui
polkemaan täysiä eikä matka tuntunut siitäkään huolimatta edistyvän. Täällä
kumpujen päällä on paljon tuulivoimaloita, niiden myllyt sojottavat kohti Atlanttia
ja pyörivät vinhasti ja pitävät omaa hurinaansa. Poikettiin isolta tieltä ja
piipahdettiin yhdellä tällaisella kummulla, josta oli kauniit näkymät alas ja
paljon maastopyöräilijöitä.
Tien poskessa oli jo ennen Gibraltaria myyntikojuja, joista
saattoi ostaa laivalipun Algecirasta Arfikan puolelle Marokkoon kuuluvaan
Tangeriin tai Espanjalle kuuluvaan Ceutaan. Olisi voinut olla ihan
mielenkiintoinen kokemus sekin piipahdus, mutta kun ei tiedetty yhtään mitään
sinne reissaamisesta, annettiin olla.
Aivan Andalusian, Espanjan ja koko Euroopan eteläkärjessä sijaitsee
pieni Tarifan kaupunki, joka oli tunkkaisen oloinen, ahdas ja turvoksiin asti
täynnä turisteja. Täällä Välimeren vedet sekoittuvat Atlantiin ja Marokon
Rif-vuoret ovat vain 13 kilometrin päässä. Tafira tunnetaan myös tuulesta, joka
houkuttelee paikalle lukuisia purjelautailijoita. Läheiset kukkulat on
valjastettu tuulelle satojen tuuliturbiinien muodossa.
Matka Vejer de la Fronteraan jatkui vilkasliikenteistä mutta
hyväkuntoista N340/E5 -tietä edeten. Pysähdeltiin ansaituille tauoille pieniin
paikallisiin kuppiloihin milloin kahvia juomaan, milloin taas limulle. Leppoisa
lomafiilis!
Nahka palanut molemmilta lavoista ja olkapäistä, minulla
silmien ympärillä valkeat aurinkolasien kokoiset rinkulat! Hetkeäkään ei voi
olla ilman aurinkolaseja, niin kirkkaasti tämä aurinko paistaa.
Löydettiin leirintäalue (Camping Vejer) ja yövyttiin
teltassa. Ei olla käyty yhtään kertaa uimassa vaikka ollaan edetty ensin
Välimeren ja sitten Atlanttin rannikkoa ja kaikilla leirintäalueilla on oma
allas. Täälläkin on oma uima-allas johon voisi huoleti pulahtaa. Tänään ei
ainakaan tarkene, koska ilmeisesti jonkin asteinen nestehukka vaivaa molempia
kun viluttaa, vedettiin fleecet päälle.
Syötiin leirintäalueen baarissa ja oluen kanssa tuotiin
ensimmäiset matkan tapakset, oliivit.
Pilvistä, tuulista ja +32.
6. pvä / ma 7.7. / 64,5 km / Vejer de la Frontera - Puerto
Real
Aamupala leirintäalueen baarissa sitten pontevasti polkaisu kohti
Cadizia, josta siellä kävijöiltä oltiin kuultu pelkkää hyvää ja kaunista.
Ajeltiin läpi Chiclana de la Fronteran ja San Fernandon kaupunki lähestyi. Sitten
San Fernandon laitakaupungin ruuhkaisen hullunmyllyn jälkeen siirryttiin
3-kaistaiselle tielle, jota meillä oli kyllä lupa ajaa koska
rinnakkaistietäkään ei ollut. San Fernandoon oli vielä matkaa muutama kilometri, mutta liikenne
oli huimaa. Kauhea kokemus tämä onneton yritys päästä Cadiziin! Päätettiin
siinä aikamme menoa katsoessamme, että niin mukava kun Cadiziin olisi mennäkin,
nyt ei sinne mennä ja sen nähtävyydet saavat jäädä näkemättä ja ehkä toiseen
kertaan.
Ne muutamat kilometrit, kun jouduttiin ajamaan olematonta
pengertä autokaistan ja metalliaidan välissä, riittivät tyssäämään meidän
menohalut täysin. Autoja jatkuvana jonona ja kaikki kaistat täynnä. Aina kun
auto meni ohi, pyörä heilahti ja laukut hipaisivat aitaa. Siirryttiin aidan
toiselle puolelle huoltotielle ja muutamien kilometrien jälkeen palattiin samaa
reittiä, kun huoltotie päättyi jokeen eikä sieltä päässyt mitenkään jatkamaan
matkaa mihinkään suuntaan.
Pyörät ympäri heti kun sellainen mahdollisuus oli edessä ja
kiireesti takaisin pieniin ympyröihin. Eikä jäänyt harmittamaan, koska kokemus jättiruuhkaisella
tiellä ajamisessa oli pelottava ja ilmeisesti me oltaisi jouduttu Cadizin
käynnin jälkeen tulemaan samaa tietä takaisin San Fernandoon.
Päädyttiin Puerto Real’iin, joka oli jotenkin outo kaupunki.
Ensimmäisenä kävi mielessä, että hyvinä aikoina - ennen edellä mainittua
monikaistaista ohitustietä - kaupungin rakentamiseen ja turismiin panostettiin
paljonkin mutta laman myötä (ja ohitustien) se koki pahan mahalaskun ja väki lähti
töiden perässä muualle ja paahtaa ohitustietä suoraan isoille apajille. Ja niin
ilmeisesti olivat tehneet turistitkin. Kaupunkiin ajaessa kaduilla ja
puistoissa oli väljyyttä eikä ihmisiä paljon näkynyt. Kävely- ja pyörätiet
olivat autioina meitä lukuun ottamatta ja näyttivät siltä, että ne on
päällystetty vastikään.
Puerto Real’ssa oli kaunis ja pitkä rantabulevardi ja
keskustassa kapeita kauppakujia. Mukava pieni kaupunki. Nyt oli
laskuvesi ja rantojen mudassa haaruksiin saakka uppeluksissa paikalliset
keräsivät jotakin, ehkä simpukoita. Käytiin turisti-infossa kyselemässä
leirintäalueesta, jota ei ollut karttamerkinnöistä huolimatta. Syötiin jäätelöt
ja huilattiin vähän.
Majoituttiin mukavaan Hotel Las Canteras de Puerto Real’iin ja saatiin takorautaportilla
varustettu oma sisäänkäynti pienelle katetulle patiolle. Fillarit mahtuivat
mukavasti siihen pöydän ja tuolien viereen. Suihkuun ja ajovaatteiden pesua.
Hotellin yhteydessä oli kuppila, josta sai ostettua pientä purtavaa.
Illalla lähdettiin kaupunkikierrokselle ja käytiin ruokakaupassa
täyttämässä juomavarastot ja apteekissa yskänlääkeostoksilla.
Aurinkoista, osittain myötätuuli, +32.
7. pvä / ti 8.7. / 48,3 km / Puerto Real - Arcos de la
Frontera
Hyvin nukutun yön jälkeen tositoimiin kohti sisämaata!
Kevyehkö aamupala hotellin baarissa. Helle iski jo aamusella vasten kasvoja
eikä auringolta päässyt edes väliaikaiseen suojaan mihinkään. Pitkiä loivia
nousuja ja laskuja.
Nähtiin omituinen lisko tien varressa, hengetön kylläkin,
ja liiskaantuneita käärmeen nahkoja. Maisemat pääosin auringon polttamaa ruohikkoa,
kumpuilevaa maalaismaisemaa ja paljon auringonkukkapeltoja. Tällaista
samanlaista katseltiin vuosi sitten Sevillaan ympäristössä.
Arcos de la Fronteraan, joka on korkealla kallionhuipulle
rakennettu valkoisista kaupungeista läntisin, saavuttuamme ajoimme suoraan
aukiolle ja ravintolaan salaatille ja kokikselle. Vaikka normaalisti (kotona) en limuja
juurikaan juo, täällä niitä menee - ja kokista - monta litraa päivässä. Ihmiset
vilkuilivat vaivihkaa meitä hikisiä, uupuneita, punanahkaisia ja lasikaupalla
limua latkivia fillaristeja kun istuimme muiden joukkoon. Miksi eivät tulleet
kysymään, että mikä on meininki. Kun oli syöty, juotu ja levähdetty,
kirjauduttiin Hostal El Patio’n, nukuttiin päikkärit ja lähdettiin tutustumaan
tarkemmin nähtävyyksiin, sillä niitä on jokaisessa pienemmässäkin kylässä.
Nämä valkoiset kylät, pueblos blancos, ovat nimensä
mukaisesti kyliä tai oikeastaan pikkukaupunkeja, joiden talot on kalkittu valkoisiksi
ja ne ovat punakattoisia maurilaisperinteen mukaisesti. Kylien sisältä löytyvät
kapeat kadut, parvekkeiden kukkaloisto ja kahvintuoksuiset baarit. Mikä niistä
tekee erityisen mielenkiintoisia on se, että ne on rakennettu vuoren rinteelle
tai rotkon reunalle ohikulkevien rosvojoukkojen pelossa. Kaunista katseltavaa.
|
Nousu kirkon parvekkeelle |
Kierreltiin ensin aikamme älyttömän kapeita katuja, nousua
ja laskua riitti, mutta sitten ajateltiin käydä katsomassa hulppean kokoista ja
näköistä Iglesia de San Pedro -kirkkoa, joka mahtavan kokoisena seisoi mäen
tömpyrällä. Tämä tömpyrälle pääsy osoittautuikin loppupeleissä hikiseksi
puurtamiseksi jyrkkää nousua ylös. Minä en sitä ajaen ylös päässyt, Jari kyllä.
Kirkon edessä oli parveke, jolta avautui dramaattiset
näkymät alla lepäävään Guadaleten jokilaaksoon. Parvekkeen yhdessä nurkassa oli
mies, jolla oli haukkoja, kotkia ja pöllöjä narun päässä enkä tiedä, mitä
temppuja linnut olisivat maksua vastaan sitten tehneet.
Espanjalaiset ovat varmasti yksi maailman paras kansa
pysäköimään autojaan! Täällä kun on paljon autoja mutta tilaa vähän, jokaiseen
pieneenkin rakoon kannattaa ainakin yrittää parkkeerata. Joskus oikein nauratti
autonkäsittelytaito ja jännitti kuskin puolesta, että kuinka käy. Olisin voinut
monta kertaa lyödä vetoa, ettei onnistu mutta joka kerta kuski hoiti hommat ja
lähti asioilleen. Erityisesti taskuparkkeeraus oli kovat sana ja jos tila jäi
muutamasta sentistä kiinni, edessä tai takana olevaa autoa töytäistiin sen
verran että oma auto sopi. Lähes kaikki autot ovat enemmän tai vähemmän klommuilla
ja ainakin kaikissa on naarmuja.
Ja entäs nämä kujat, jotka ovat täälläkin leveydeltään
sellaisia, että jalankulkijan on syytä vetää vatsaa sisään kun auto ohittaa.
Mutta täällä autot liikkuvat kuin missä tahansa kaupungissa, toisiaan
väistellen ja muut kulkijat huomioiden. Vähän tekee tiukkaa sivukujalta
kääntyminen tällä saman levyiselle ”pääkadulle”, mutta sekin näyttää onnistuvan
ilman että talon kulma lähtee mukaan. Täällä autot pysäköidään kotitalon eteen
jyrkkään ala- tai ylämäkeen, joten käsijarrut on oltava kunnossa. Miten
ihmeessä he pääsevät liikkeelle ylämäkeen tuossa kulmassa kun itseltä ei
onnistu käsijarrulähtö pienestäkään noususta?
8. pvä / ke 9.7. / 54,8 km / Arcos de la Frontera -
Grazalema
Aamuseitsemältä startti kohti aamupalabaaria. Täydellä
vatsalla olikin sitten mukava aloittaa 45 kilometrin mittainen nousu, joka
kesti tänne Sierra del Pinar -vuoriston juurella olevaan Grazalemaan saakka.
Korkein kohta oli 1 100 metriä. Nousu oli päällisin puolin loivaa ja
kiemurteli niin kuin vuoristoteiden kuuluukin kiemurrella kiertäen varmaan
suuremmat nyppylät. Meiltähän loppui neste kesken matkan ja säästeltiin sitä
viimeistä desiä ja odoteltiin, että sitten kun tulee se viimeinen mutka ja
alkaa alamäki, jaetaan tasapuolisesti jäljellä oleva juoma. Matkalla oli
harvakseltaan sen kokoisia puita, joiden suojaan olisi päässyt lepäämään mutta
aurinko jäi toisinaan vuoren taakse eikä paahtanut suoraan meihin. Yhden kerran
hikeennyin (väsyin) ja uhkasin laittaa pyörän omaa vauhtiaan menemään rotkosta
alas. Kävelin loppumatkasta nestehukan ja kuumuuden uuvuttamana, joten pyörä
oli siinä mukana raahattavana enemmänkin rasite kuin kulkuneuvo jolla edetään.
|
Pueblo blanco siellä jossakin |
Pieniä valkoisia kyliä oli useita, mutta niihin piti joko
laskea huikea mäki alas (ja lähtiessä sitten taas nousta rankka mäki ylös) tai
päinvastoin. Jätettiin valkoisten kylien vierailu vähiin juuri tämän vuoksi,
koska tekemistä riittää muutenkin.
Enpä muista pitkään aikaan odottaneeni mitään niin hartaasti
kuin sitä, että oltaisiin samalla korkeudella muiden huippujen kanssa ja että
se viimeinen mutka tulisi eteen. Kun se sitten aikanaan tuli - usean pettymyksen
jälkeen - tasattiin jäljellä oleva kokis ja suunnattiin hulppeaa
alamäkeä kohti Grazalemaa ja leirintäaluetta.
Oikein mainion oloinen leirintäalue
oli ihan tien vieressä vauhdikkaan alamäen mutkassa. Kävi vaan niin hullusti,
että ei löydetty ketään henkilökuntaan - ei kyllä muitakaan - kuuluvaa oviin
kolkutteluista huolimatta ja nestettä piti saada ostettua. Meidän ei auttanut
muu kuin jatkaa mäkeä alaspäin ja kurvata kaupunkiin, josta löydettiin baari ja
saatiin juotavaa.
|
Grazalema |
Niin uuvuksissa kumpikin oli päivän urakasta, että ei tullut
mieleenkään - kun ei vaan yksinkertaisesti jaksanut - lähteä tarpomaan
kohtalaisen jyrkkään ylämäkeen uudelleen kohti leirintäaluetta, joka oli ehkä
reilun kilometrin päässä. Niinpä me jäätiin Hospederia Casa de las Piedras’iin.
Hotelli oli - niin kuin kaikki aiemmatkin - siisti ja mukava. Lykättiin pyörät
muhkeista puuovista aulaan, johon ne jätettiin yön yli ja kavuttiin meidän
huoneeseen toiseen kerrokseen.
|
Grazaleman juottola |
Kerroksessa oli muutama muukin huone, asukkeja
ei. Kerrosta kiersi takorautainen kaide ja keskellä oli pöytä tuoleineen,
kukka-asetelmia roikkui seinillä. Todella viehättävä ja rauhallinen paikka.
Lähdettiin kauppaan ja piipahdettiin keskustaan juomaan Tio
Pepet, hyvää paikallista sherryä. Siinä istuessamme naapuripöytään tuli
suomalainen pariskunta, jotka olivat vuokra-autolla liikenteessä tukikohtanaan
Ronda.
Loppuilta levättiin, kuumaa ja tukalaa. Grazalemaa
ympäröivät rinteet ovat sademääriltään maan runsaimmat, mitä on vaikea uskoa.
Vieno toivomus olisi, että huomisesta ei tulisi tämän päivän kaltaista
koettelemusta, vähempikin riittää.
9. pvä / to 10.7. / 46,4 km / Grazalema - Ronda
Aamulla kännykän herätys pärähti 6.30 syystä, että
ehdittäisiin edetä vähän ennen kuin aurinko hyydyttää meidät. Aamupalaksi teetä
ja sympatiaa ja lisäksi patonkia.
|
Ronda |
Mutta koska ei huomattu illalla ilmoittaa respaan meidän
aikaisesta lähdöstä, jouduttiin notkumaan ulko-ovien sisäpuolella aina kello 8.
Voi sitä huokailujen ja pitkästymisen määrää!
Kun vihdoin ovet aukaistiin, matka jatkui ensin kavuten pois
kaupungista ja sen jälkeen nousu- ja laskuvoittoisesti, joka ei ollut kuitenkaan
lähellekään eilistä rääkkiä. Tien poskessa suuria lammaslaumoja paimenineen ja
paljon varjoisia lepopaikkoja, hienoa ”vuoristotietä”. Mukava ajopäivä ja
juotavaa riitti.
Serpentiinitietä ajaen tultiin Rondaan, joka on upea vanha
kallioiden rajaama kaupunki 750 metrin korkeudessa ylätasangolla. Kaupunki on
rakennettu jylhille vuorenkielekkeille, joita erottaa äkkijyrkkä rotko, yli 100
metriä syvä El Tajo, joka jakaa kaupungin uuteen ja vanhaan osaan. Vuonna
1700-luvulla rakennettu Puento Nuevo -sillalta sekä rotkon reunoja seuraavilta
käytäviltä näkyi henkeäsalpaava näkymä rotkoon ja ympäröivälle maaseudulle.
Ernest Hemingway kuvasi kaupunkia romaanissaan Kenelle
kellot soivat ja sijoitti siihen Espanjan sisällissodasta tapauksen, jossa
fasistidiktaattori Francon kannattajia teloitettiin Rondaa halkovaan El Tajon
rotkoon heittämällä.
Täällä on paljon turisteja ja hyörinä keskusaukiolla valtava.
Ajettiin suoraan infoon kyselemään leirintäalueesta. Sellainen löytyi, ei
keskustasta tietenkään mutta noin kaksi kilometriä rotkon eteläpuolella läpi vanhan
kaupungin ja nousuvoittoista tietä ajaen. Leiri pystyyn, ajovarusteet pesuun ja
pyörillä takaisin keskustaan.
Härkätaisteluperinteen huhutaan saaneen alkunsa täältä.
Espanjan toiseksi vanhin ja yksi kauneimmista härkätaisteluareenoista on Plaza
de Toros ja sen sivussa on myös museo. Pyörittiin katsomoissa, areenalla ja
museossa sen verran vauhdikkaasti, että oli vaikea löytää oikeaa ulostuloa
mutta selvittiin kuitenkin.
Istahdettiin kuppilaan juomaan herkullista espanjalaisista appelsiineista
puristettua tuoremehua ja syömään jäätelöt. Oli hauska katsoa ihmisvilinää ja
vain olla ja nauttia lomasta.
Jarin pyörän kampi alkoi viime vuoden tapaan oikuttelemaan
eli oli jotenkin löysä ja vaarassa irrota. Löydettiin fillariliike - minä
odottelin ulkona appelsiinipuun alla - ja Jari kävi korjauttamassa sen.
Pikaliima teki sen mitä siltä odotettiinkin ja kampi toimi kotiin asti.
Ystävällistä ja avuliasta toimintaa eivätkä veloittaneet työstä mitään.
Leirintäalueen yhteydessä oli hyvä ravintola, jossa
kaupunkikeikan jälkeen syötiin iltapalaksi pastaa ja kalaa. Kello 20.45 lähdettiin
teltalle, suihkuun ja nukkumaan.
Aurinkoista, +34, auringossa +50, välillä lievää
vastatuulta, välillä taas myötäistä.
10. pvä / pe 11.7. / 28,2 km / Ronda - Cuevas del Becerro
Yö nukuttiin levottomasti kuumassa teltassa Jarin
hikoillessa kuumeisena vieressä. Aamulla sitten paleli ja raastava yskä oli
astunut kuvaan. Onkohan viime vuoden tapaan nestehukka ja sen aiheuttama
huonovointisuus ja kuumeilu?
Herkullinen aamupala ulkona pääkadun varren kahvilassa. Katu
oli juuri saanut aamupesun, joten se oli ihan viileä ja auringolta suojassa.
Kaksi paikallista töihin menijää kyselivät ja ihmettelivät meidän matkan tekoa.
Täällä Espanjassa on usealla tapana nauttia aamupala ulkona ystävien seurassa
istuskellen ja jutellen, kahvilat ovat täynnä pöytäseurueita ja juttu luistaa.
Alkumatka hidasta, pitkää nousua, lasku tuntui paljon
lyhyemmältä ja hurjan paljon loivemmaltakin. Pysähdyttiin puolen päivän
aikoihin pitämään taukoa tien poskessa olevaan kuppilaan ja koska Jarin olo oli
tosi tukala, päätettiin piipahtaa tien toisella puolella olevaan kylään, Cuevas
del Becerro’n, etsimään lääkärin apua.
Pieni kapeakujainen valkoinen kaunis kylä, mutta niin pieni
ei kuinkaan, etteikö eksymään pääsisi. Monen kyselyn jälkeen löydettiin
terveysasema, johon Jari ilmoittautumisen jälkeen meni jonottamaan omaa
vuoroaan. Minä istuskeli kujan varjoisella puolella muutaman tunnin ja
odottelin. Kauhulla ajattelin, että mihinkäs sitten siirryn, kun aurinko
paistaa kujan joka nurkkaan. Vastapäisen talon rouva kiikutti 1,5 litran
jääkylmää vesipulloa, jonka otin kiitollisena vastaan vaikka omaa lämmintä
kokistakin kyllä oli vielä jäljellä. Kipaisin välillä terveysaseman tiloissa katsastamassa tilanteen ja jos Jaria ei näkynyt, muut odottajat informoivat
minua vilkkaasti elehtien tilanteesta. En ymmärtänyt mitään, mutta nyökyttelin
ja kiitteli.
Jarin lääkärissäkäynti sujui ongelmitta ja hän sai
antibioottikuurin kurkkutulehdukseen sekä kuumetta alentavaa lääkettä,
keuhkoista ei kuulunut mitään hälyttävää. Lääkäri oli puhunut hyvää englantia
ja eurooppalainen sairausvakuutuskortti riitti vastaanotolla eikä käynnistä
koitunut kuluja. Lampsittiin apteekkiin lääkkeitä hakemaan ja Suomen
hintatasoon nähden ne olivat lähes ilmaisia. Jäin odottelemaan ulos ja siihen
tuli kaksi ruotsalaista, jotka tiedustelivat mistä tullaan ja mihin mennään.
Olivat tosi hämmästyneitä kun selvitin reittiä.
Päätettiin jäädä kylään yöksi ja ottaa levon kannalta
loppupäivä. Kyselyjen ja etsimisen jälkeen löydettiin vaatimaton mutta toimiva
hostelli, joka ei ehkä edes ollut enää toiminnassa mutta paikallinen rouva
huhuili eräästä ikkunasta sisään ja asukit ottivat meidät vastaan. Alakerrassa
oli ollut joskus isokin ravintola, joka näytti nyt suljetulta kuten
majoitustilatkin.
Keskustan aukiolla pystytettiin viikonlopun markkinatelttoja
ja käytiin viereisessä auki olevassa pubissa juomassa Tio Pepet. Lähdettiin
etsimään ruokailupaikkaa ja niin kuin täällä on tapana, siestan alkaessa mikään
ei ole auki eikä mistään saa mitään. Käveltiin ja kyseltiin kauppaa tai ihan
mitä vain, josta olisi jotakin saanut, mutta kaikki oli kiinni ainakin klo
17:sta saakka. Palattiin nälkäisinä ja kiukkuisina majapaikkaan. Keitettiin
makaronia että saatiin jotakin syödäksemme ja sitten nukkumaan.
11. pvä / la 12.7. / 62 km / Cuevas del Becerro - Alora
Aamu alkoi hulppealla alamäellä: 13 km, 30 min., 43,9 km/h
ja pudotusta 330 m. Näin pitäisi jokaisen päivän lähteä käyntiin, kyllä unet
karisi silmistä. Paljon pyöräilijöitä tällä uskomattoman kauniilla ja
hyväkuntoisella mutkaisella tiellä.
Tie kulki Desifiladero de los Gaitanes -kansallispuiston
kupeessa ja aivan tien vieressä oli Garganta del Chorro -rotko. Rotko on jostain
kohdista ainoastaan 10 metriä leveä ja noin 700 metriä syvä kalkkikivikuilu,
jonka Guadalhorce-joki halkaisee. Caminito del Rey kulkee pystysuoran kallion
poikki
ja jatkuu kuilun sydämeen, joka on 65 metriä joen yläpuolella. Aluetta
pidetään yhtenä Euroopan parhaimpana kalliokiipeilyalueena, mutta se on myös
erittäin suosittu maastopyöräily, vaellus ja telttailukohde, missä voi nähdä
kotkia, korppikotia, espanjankauriita ja muita uhanalaisia lajeja. Tämä kaikki
herkku ja ihanuus löytyy tien MA-5403 varrelta, jonne kannattaa ehdottomasti
mennä mikäli vain siellä päin liikkuu.
Onneksi me lähdettiin tätä kautta, missään ei olla tällaista
kauneutta olla aiemmin nähty. Kaikki oli niin vaikuttava, että näitä luonnon
muokkaamia maisemia ei unohda koskaan.
Meidän piti tästä edetä kansallispuiston reunoja kohti
Antequeraa, mutta tie oli niin täynnä reikiä ja surkeassa kunnossa, että lukuisat
isot ja pienet montut hakkasivat käsiin ja lisäksi se oli niin jyrkkänousuinen,
että meidän voimat hupenivat jo muutaman sadan metrin jälkeen. Niinpä nöyrinä palasimme
alamäkeä takaisin lähtökuoppiin isolle tiellä ja käännyttiin loivaan alamäkeen
kohti Aloraa.
Se vaan on niin, että tuollaiset kärrypolut eivät ole
pyöräilijöitä varten. Ei ainakaan silloin kun pyörän päällä on lisäpainona
matkatavarat. Tie nousi jyrkästi mutta mutkitellen kuitenkin eikä siellä ollut
yhtään varjopaikkaa. Täytyy olla tyytyväinen siihen, että järki voitti ja
tajuttiin kääntyä ympäri ja myöntää heikkoutemme raakaa nousua vastaan.
Loppumatkasta oli ihmeellinen vastatuuli, joka pysäytti
vauhdin toisinaan lähes kokonaan. Matkalla paljon sitruunapuita ja rypäleitä
sekä oliivipensaita vuoren rinteillä. Vauhdikkaassa alamäessä joku lentävä
elukka törmäili kaulaani, pisti ja jätti piikkinsä siihen jonka sain nypättyä
pois vasta kotona. Samaan aikaan piikkihässäkän kanssa tien reunassa lötkötti
käärme enkä voinut siis pysähtyä. Minulla oli täysi työ saada itseni ja pyöräni
pysymään ruodussa ja painella kipeää pistoskohtaa.
Sitten saavuttiin Aloraan, käytiin kaupassa hedelmiä ja
juotavaa ostamassa ja lähdettiin sinnittelemään kohti keskustaa ja etsimään
hostellia. Jyrkkiä, lyhyitä nousuja, kapeita katuja. Pysähdyttiin suojatielle
ja ajotietä pitkin lähestyi skootteri. Jari pysäytti sen ja kysyi kuskilta,
että missä täällä mahtaa olla joko hostelli tai hotelli. Kuski sanoi, että hän
asuu siellä, seuratkaa. Matka Hostan Duran’iin ei ollut pitkä mutta pysyä nyt polkupyörällä
skootterin perässä ja nousta jyrkkää ylämäkivoittoista tietä perille oli
hikinen kokemus. Minä kävelin jyrkimmän nousun ylös kun en yksinkertaisesti
jaksanut pyöräillä.
Perillä meitä odottikin mukava hostelli, jonka omistaja eli
tämä skootterikuski oli ystävällinen ja mukava ihminen. Meidän huoneessa oli
jääkaappi, johon käytiinkin sitten myöhemmin ostamassa seuraavan päivän
juotavat ja päivän annos jugurttia. Meillä oli myös oma parveke, josta näkymät
suoraan kukkulalla mahtavana seisovaan arabilinnakkeeseen. Hyvä ja miellyttävä
paikka, johon voi mennä vaikka toistekin.
Kun oltiin vähän levätty ja käyty suihkussa, lähdettiin
kaupungille kauppaan ja vähän katselemaan paikkoja. Kaupunki oli pieni ja näin
lauantai-iltana lähes kaikki kaupat olivat kiinni.
Jarin vointi ei ole paras mahdollinen. Kuumetta on, joten se
huolestuttaa tässä matkanteossa varsinkin kun tämä ei ole mitään helppoa
etenemistä näillä serpentiiniteillä tässä kuumuudessa. Ei oikein maistu ruoka
eikä juoma.
Hikinen ajokeli, +35, tuolla jossakin tuli tippa tai kaksi
vettä, ajosuunnasta riippuen julmetun kova vastatuuli tai myötäinen, kilsoja
yhteensä noin 580 km.
12. pvä / su 13.7. / 43,5 km / Alora - Antequera
Hyvin nukun yön jälkeen huoneeseen tuotiin sovittuna aikana
eli klo 8 aamiaistarjotin kaikkine herkkuineen. Tarjolla oli kaikkea sitä mitä
ihminen aamiaiseltaan saattoi vain toivoa. Meillä kun oli aamiaistarjoilu jäänyt viimeaikoina aika vaatimattomaksi. Tämä olikin ensimmäinen - ja
viimeinen - paikka, missä majoituksen hintaan sisältyi aamupala. Lähdettiin
hyvillä mielin liikkeelle pirteinä isännän kätellessä ja toivottaessa meidät
tervetulleeksi toistekin.
Jarin taskuun jäi huoneen avain, joka huomattiin muutama
kilometri kaupungin ulkopuolella. Pienen vääntämisen jälkeen tultiin kuitenkin
siihen tulokseen, että ei lähdetä sitä palauttamaan. Nousu kaupunkiin olisi
vaatinut kuitenkin sen verran ponnistelua, että rahkeet ei vaan nyt riitä
ylimääräiseen ponnistukseen. Hyvä jos päästään takaisin Malagaan pyöräillen.
Kun aamulla polkaistiin matkaan kapeita rännejä aikamoista
laskua, niin sitä lystiä ei pitkälle riittänyt ennen kuin nousut alkoivat.
Noustiin 250 metristä 660 metriin, jalat kovilla ja vauhti niin hidasta että
eipä juuri hitaammin enää olisi voinut edetä. Seutu oli harvaan asuttua ja
tietä reunusti auringon polttamat viljapellot. Onneksi oli juomaa varattu niin
paljon että sen se ainakin riittäisi.
Antequeraan tultaessa ensimmäinen tehtävä oli käydä
jäätelöllä ja sitten vasta lähdettiin etsimään majoituspaikkaa.
Mentiin
ensimmäiseen hostelliin, joka nähtiin ja otettiin huone kahdeksi yöksi. Raahattiin
laukut ylös vaatimattomaan mutta ihan toimivaan huoneeseen suihkuineen.
Hostellia piti kaksi iäkästä naista, joista toinen hoiti rahastuksen, toinen
siivosi huoneet. Ystävällisiä ja herttaisia naisia. Pyörät saatiin
sisääntuloaulan lukolliseen komeroon.
Ensimmäinen kahden yön pysähdys tällä matkalla. Nyt levätään
ja käydään katselemassa kaupunkia ja mikäli vaan jaksetaan, katsotaan illalla
jalkapallon MM-finaali Saksa - Argentiina. Eilen pelattiin semifinaali Brasilia - Hollanti, jonka jälkimmäinen kuulemma voitti. Ei katseltu mutta kyseltiin
tulosta. Täällä kyllä huomaa, että koska Espanja ei ole loppuotteluissa mukana,
ketään ei kiinnosta kuka voittaa tai häviää mitäkin ja kenelle.
Antequera sijaitsee Andalusian sydämessä. Kolmentoista
kilometrin päässä täältä etelään on yli tuhannen hehtaarin laajuinen onkaloineen
vuoristo, El Torcal de Antequera, joka on yksi huomiota herättävimmistä
paikoista Andalusiassa. Veden ja ajan aikaansaama eroosio on työstänyt kalkkikivikerrostumiin
erikoisia muotoja.
Aamulla pilvistä, +32, iltapäivällä aurinkoa täydeltä
terältä, +38.
13.-15. pvä / ma-ke 14.-16.7. / Antequera
|
Sairas sombreromies |
Tänään maanantaina Jari meni paikalliseen terveyskeskukseen kuumeilun
(39,5), pahan yskän ja ruokahaluttomuuden vain jatkuessa. Lääkärinä espanjaa
puhuva mies, mutta ilmeisesti asiat selvisivät koska sai vahvemman
antibioottikuurin, keuhkoissa pientä krahinaa mutta ei mitään hälyttävää. Lääkäri
oli myös kehottanut sombreron ostoon ja suojaamaan ylävartalon enemmältä
auringolta. Onko se sitten niin, että pohjoisen mies ei kestä tätä polttavaa
etelän aurinkoa? Viime vuonnahan loppumatkaa rasitti nestehukan seurauksena
paha virtsarakontulehdus.
Mehän mentiin sombrerokauppaan, ostettiin euron maksava
siisti sombrero ja nyt ollaan niin turistia, niin turistia. Sombrero keikkuu
potilaan päässä ja pitkähihainen paita peittää ihon. Nytkö se paraneminen
näillä konstein sitten alkaa?
Tiistain vastaisena yönä kuume korkealla, koska lakanat
märkänä hiestä. Odotellaan, ehkä uusi lääke alkaa tepsiä päivän tai parin
kuluttua ja sairaus on muisto vain.
Aamupala syötiin hostellin vieressä olevassa kuppilassa ja päivisin
käytiin haukkaamassa välipalaa milloin missäkin. Tai siis minä söin, Jarille ei
maistu. Lähellä on ruokakauppa ja sieltä käytiin ostamassa pientä syötävää ja suolaista
kuten nakkeja sekä kannettiin litroittain juotavaa.
Jatkettiin majoitusta vielä parilla päivällä, että ehtii
levätä ja odotellaan, että uusi antibiootti alkaa tehoamaan.
Vähän päästiin kiertelemään kaupungillekin, mutta polttava
kuumuus ei ole sinne suuremmin houkutellut. Ilmastoitu huone on ollut hyvä
lepopaikka ja Ranskan ympäriajo on hyvää ajanvietettä tv:n ääressä.
Keskiviikkona kova kuume ja raastava yskä jatkuu. Silloin
kun kuumetta alentava on otettu, se vähän hellittää ja pukkaa hikenä ulos,
mutta muutaman tunnin kuluttua kuume on taas noussut lähelle neljääkymmentä
astetta. Alkaa olla iso huoli.
Huomenna torstaina lähdetään rannikkoa ja Malagaa kohti.
Tässä saattaa heti tulla isohko nousu, mikä ei ole hyvä asia ollenkaan Jaria
ajatellen, mutta pitää pysähdellä tiheään ja tarkoitus on yöpyä heti kun paikka
löytyy.
Koska meillä on hyvin aikaa ennen kotimatkaa, aikomus oli
sellainen, että mennään Granadaan ja sieltä sitten aikanaan Malagaan. Nyt
kuitenkin on viisainta suunnistaa suorinta tietä kohti Malagaa, ettei Jari enää
enempää rasitu ja pääsee lepäämään kunnes lento Suomeen lähtee 23.7.
Aurinkoista, +38.
16. pvä / to 17.7. / 49,3 km / Antequera - Almogia
Lähdettiin aamulla klo 7 ja piipahdettiin aamupalalla. Heti
alkoi nousu 500 metristä 950 metriin ja nousua jatkui seuraavat 14 km ja kaksi
tuntia kovassa vastatuulessa. Tuuli paiskasi pyörän välillä asfalttireunan yli
tien reunaan ja taas piti kerätä voimat uuteen vauhtiin. Oikealla kohosi El
Tocalin kauniit kalkkikivipilarit ja vasemmalla kumpuileva rutikuiva ruohikko.
|
Lepohetki |
Lähdettiin oikaisemaan pientä tietä kohti Almogiaa. Jo
kauempaa sanoin, että toivottavasti se ei ainakaan ole tuo kapea kuja, joka
kiemurrellen nousi kohti korkeuksia. Ja sehän se oli! 2,5 kilometrin oikotie
osoittautui koko matkan raskaimmaksi etapiksi. Muutama kymmenen metriä meni
hyvin, sitten minä hyppäsin taluttamaan pyörää, Jari jatkoi ajamista. Muutama
kymmenen metriä lisää ja Jari siirtyi jalkamieheksi. Me edettiin
serpentiinitietä vähän kerrallaan, huilattiin, istuttiin tien poskessa, juotiin
ja taas jatkettiin. Ja sama toistui taas hetken kuluttua. Varjopaikkaa ei
missään, että olisi voinut vähän päästä auringolta suojaan. Jarille varmasti
aikamoinen tuskien taival kun minä terveenäkin hyydyin jo heti alussa.
Viimeiset parikymmentä metriä poljin kun sanoin, että enhän minä nyt kontaten
kuitenkaan seuraavaan kohteeseen saavu - ei kyllä kaukaa käynyt!
Tie vei kaupungin kupeeseen, jossa oli baari. Raahauduttiin kokikselle
ja kyselemään majoituspaikkaa. Sanoivat, että täällä on ollut hostelli joka nyt
on lopettanut. No niin, mikä nyt eteen kun ei oikein jaksaisi lähteä
eteenpäinkään. Baarin tarjoilija pyysi meidän kännykän ja hän soitti sillä
johonkin ja selvisi, että meille löytyy sittenkin yöpymispaikka täältä.
Helpotus oli aikamoinen.
Aikamme hortoiltuamme edes takaisin etsien majapaikkaa
palattiin samaa tietä kohti kaupunkia, soitettiin majatalon isännälle ja
lykättiin kännykkä tien varressa olevan kioskin hämmästyneen nuoren myyjän
korvalle. Hän selvitti isännälle meidän nykyisen sijaintimme ja niin meitä tuli
vastaan boheemin oloinen ”Cortijo te Verde” -majatalon omistaja. Häntä seuraten
päästiin lepäämään mukavaan majataloon. Talo oli ennen ollut ”aasihotelli” eli
täällä oli maakunnista Malagaan matkalla olleet matkalaiset vaihtaneet oman
väsyneen aasinsa virkeisiin laina-aaseihin ja paluumatkalla ottaneet taas
levänneet omat elukkansa.
Meillä oli vara valita, millainen huone otetaan koska siellä
ei ollut muita asukkeja talon isäntää lukuun ottamatta. Pihalla olisi ollut
uima-allaskin, mutta eihän me uimaan menty joskin se olisi ollut ihan se ja
sama, koska suihkusta tuli vain kylmää vettä. Huone oli kodikas ja siisti niin
kuin koko majatalo. Talon vahti, Luna-koira, oli innokas kiusaamaan muutaman
viikon ikäistä arkaa kissanpentua, jota emo parhaansa mukaan suojeli.
Siistiytymisen jälkeen lähdettiin kauppaan ostamaan
aamiaistarpeita, koska majatalon keittiössä oli mahdollisuus kokata. Ei siellä
jääkaappia ollut eikä siis mitään maitotuotteita tai leikkeleitä voinut
ajatellakaan, mutta kahvi, leipä ja paistetut munat kyllä täyttivät vatsan.
Itse kaupunkiin laski jyrkkä mäki ja meillä ei
yksinkertaisesti ollut voimia mennä lähemmin tutkimaan sitä, koska sieltä olisi
pitänyt myös kavuta pois. Kauppa oli kuitenkin onneksi ison tien varressa ja
siellä käynnin jälkeen painuttiin suoraan nukkumaan.
Aamulla lähtiessä Jarin vointi oli kohtuullinen eikä
kuumettakaan ollut. Illalla raskaan ajopäivän päätteeksi se oli taas noussut
yli 38 asteeseen.
17. pvä / pe 18.7. / Almogia - Malaga
Yö nukuttiin huonosti ja kasteltiin pyyhkeitä, jotka
laitettiin Jarin rinnan päälle edes vähän helpottamaan tuskaista oloa. Ettei
vaan olisi keuhkokuume!
Aamiaisella rupatteluhetki talon isännän kanssa, joka oli
ihmetellyt, että miksi me käydään niin aikaisin nukkumaan. Sehän selvisi, kun
kerrottiin Jarin sairastelusta. Hän soitti ystävälleen, jolla oli auto johon
meidän pyörät ja matkatavarat saataisiin mahtumaan. Odoteltiin 1,5 tuntia eikä
noutajaa tullut joten päädyttiin siihen, että hypätään linja-autoon ja
Malagaan. Isäntä saattoi meidät pysäkille ja auttoi tavarat bussiin. Kaikki
meni oikein hyvin eikä kukaan mököttänyt siitä, että pyörät ja meidän
matkatavarat täyttivät lähes koko tavaratilan. Matka sieltä Malagaan maksoi
meiltä kahdelta
kamoineen yhteensä 3,30
euroa, huimaa!
Noin 30 kilometrin matka Malagaan kesti tunnin verran ja
maisemat bussin ikkunasta olivat upeat. Kävi mielessä, että olipa hyvä päätös
palata Malagaan näin koska tie oli vaativa pitkine nousuineen ja laskuineen ja
olisi varmasti ollut Jarille koettelemus.
Malagaan saavuttuamme ensimmäinen tehtävä oli lähteä
etsimään majoitusta. Vähän kieltämättä hirvitti se, että kuinka kauas
kaupungista joudutaankaan ajamaan, olihan viikonloppu käsillä, hotellit täynnä
ja turistivirta kuumimmillaan. Parin täynnä olevan hotellin jälkeen saatiin kuitenkin
huone läheltä kaikkea, Castilla Guerrerosta (Calla Gordoba). Mukava ja siisti kahden
tähden hotelli, jossa vietettiinkin loppuaika. Pyörät saatiin hotellin varaston
suojiin ja siellä ne olivat usean päivän ilman että kajottiin niihin.
18.-21. pvä / la-ke 19.-21.7. / 90,2 km / Malaga -
Helsinki-Vantaa - Kerava
Seuraava etappi suuntautui Malagan sairaalaan, jonne
hurautettiin taksilla. Jarin kunto ei ollut parantanut yhtään uuden lääkekuurin
myötä, edelleen kuumetta ja järkyttävä yskä. Sairaala oli ilmeisesti yliopistollinen
opetussairaala, koska Jaria siirreltiin lääkäriltä toiselle ja loppupeleissä
häntä oli tutkinut kuusi eri lääkäriä. Kokeita otettiin kuten myös keuhkokuvat.
Kuuden ja puolen tunnit tutkimisen lopputuloksena oli se, että hänellä on
vakava keuhkoinfektio.
|
Kaksi satusetää Malagan kadulla |
|
Hoitava lääkäri esitti, että hän jäisi sairaalaan
hoidettavaksi ja tutkittavaksi. Jari ei sinne halunnut jäädä, joten hänelle
määrättiin uusi lääkitys ohjeistuksella, että mikäli yhtään pahemmaksi menee,
on palattava sairaalaan.
Palattiin lopen uupuneina ja minä nälissäni hotelliin,
haettiin apteekista lääkkeet (joita ei aluksi tahdottu antaa koska ei ollut
espanjalaista sairasvakuutuskorttia), käytiin läheisessä ravintolassa syömässä
ja nukkumaan.
Nyt ei ollut enää tarve lähteä mihinkään. Voitiin vain
parannella potilasta ja toivoa, että tauti taittuu ennen kotiin lähtöä.
Paahtava helle ei innostanut meitä - Jaria vielä vähemmän kuin minua -
lähtemään tutustumaan Malagaan. Läheisestä kaupasta saatiin se mitä tarvittiin
eli lähinnä juotavaa ja suolaista.
Sunnuntaina oli ensimmäinen kuumeeton päivä kahteen
viikkoon, olo alkoi kohentua ja mikä tärkeintä, ruoka maistua. Lähes kahden
viikon syömättömyys - mitä nyt välillä pakotin syömään jotain - näkyi syvälle
painuneissa silmissä ja klommoposkissa.
Joka päivä sairastelusta huolimatta käytiin heittämässä
pieni lenkki kaupungilla hortoillen siisteillä ja kapeilla kujilla ja kaduilla. Kaupunki ei
ollut mitenkään ruuhkainen ja turisteja täynnä, vaikka se onkin
asukasmäärältään Andalusian toiseksi suurin kaupunki heti Sevillan jälkeen.
Meidän hotellilta oli enintään kilometri keskustaan ja sunnuntaina lähdettiin
jo hyvillä mielin matkaan. Malagan tuomiokirkon eli La Manquitinin ympärillä
parveili ihmisiä odottaen selvästikin jotakin. Niinpä mekin parkkeerasimme itsemme kirkon portaille ja kohta katedraalin ovista kannettiin ulos kalastajien ja merimiesten
suojeluspyhimys Carmenin patsasta ja kohti meren rantaa. Neitsyt Carmenin
juhlinta kesti koko päivän ja merimatkan jälkeen patsas kiikutettiin jälleen
katedraalin suojiin. Vaikuttava ja kaunis näky.
Täällä Malagassa on syntynyt Pablo Picasso ja kaupungista löytyy
Picasso-museo. Puistoja oli paljon ja ne oli hyvin hoidettu. Kun puistoon
astui, on kuin olisi siirtynyt paratiisiin: mahtava lintujen laulu ja huumaava
kukkien tuoksu. Täällä näkyi vihreitä papukaijoja, jotka pitivät aikamoista
elämää varsinkin näissä puistoissa. Puistoissa oli muutenkin miellyttävä
kävellä kasvien runsauden vuoksi, koska siellä pääsi hyvin suojaan auringolta.
Täältä löytyi myös Antonio Banderaksen nimeä kantava puisto, olihan hänkin
syntyjään Malagasta.
Aamupala syötiin joko hotellin yhteydessä olevassa baarissa
tai kaupungin lukuisista katukahviloista. Meidän hotellin lähellä olevalla
kadulla oli pieni ja mukava ruokapaikka, josta sai tosi hyviä ja runsaita
salaatteja. Siellä käytiin muutaman kerran, kerran lounastettiin paellapannun
äärellä ja kerran tilattiin pizza. Eri hedelmistä puristetut tuoremehut olivat meille
hittituote, joita latkittiin päivittäin useampi lasillinen, herkullista.
Espanjalaiset ovat kovia lottoamaan. Lottokioskeja on
muutaman sadan metrin välein ja sen lisäksi kuponkeja voi ostaa jalan
liikkuvilta myyjiltä, joiden kaulassa roikkuu erihintaisia lottolappuja sekä
listat viimeisimmistä voittonumeroista. Ei sentään koeteltu onneamme, joka on
huonoksi todettu ainakin kotona.
Meidän hotellin lähellä oleva vanha kauppahalli Mercado
Atarazanas oli loistava paikka. Siellä oli valtava määrä erilaisia kaloja,
lihaa ja hedelmiä. Ostettiin kirsikoita (1,80/kg), aprikooseja (2,40 €/kg) ja
tuliaisiksi haettiin ennen lähtöä Habanero -chilejä muutama sata grammaa
(10,00/kg).
Jarin vointi parani vauhdilla ja hän jaksoi jo ajatella -
eli säätäminen alkoi saman tien - menoa urheiluliikkeisiin katsomaan uusia
pyöräilykenkiä. Ensin kuitenkin kaivettiin pyörät varastosta ja lähdettiin
fillaroimaan Malagasta itään Costa del Solin rantoja seuraten. Rannat olivat
täälläpäin paljon jylhempiä ja kallioisempia kuin länteen päin mennessä ja
paksu sumu peitti näkyvyyden heti Malagan ulkopuolella. Hyvä tie ajella ja
pieniä mukavia kyliä matkalla. Ehkäpä meidän ensi vuoden reitti lähteekin
Malagasta kohti Almeriaa tai päinvastoin.
|
Härkätaisteluareena Malagassa |
Paluumatkalla kävimme vielä katsomassa reitin lentokentälle,
ettei aamutuimaan tarvitse etsiä ja seikkailla ympäriinsä. Jari söi
rantakuppilassa sardiineja, joka on rannikon suuri herkku. Ja löytyihän se
urheiluliikekin aika monen kysymisen ja mutkan kautta. Kenkiä ei vaativaan
makuun löytynyt mutta sekin asia saatiin korjattua myöhemmin ostoskeskuksen
urheiluosastolla. Matkalla takaisin hotelliin nähtiin pikkuriikkinen
kissanpentu, joka naukui hädissään keskellä suojatietä vilkasliikenteisellä
kadulla. Onneksi ei oltu siinä ensimmäisenä, koska meidän olisi pitänyt joko
kolauttaa pentu pois päiviltä tai ottaa se mukaan. Eihän raasua olisi voinut
siihenkään autojen yliajamaksi jättää. Liekö emo kiireessä pudottanut sen vai
oliko joku tarkoituksella tuonut. Malagassa oli paljon kulkukissoja, mutta ei
niistä mitään haittaa tai uhkaa ainakaan meille ollut sen enempää kuin niistä muutamasta
kulkukoirastakaan.
Meidän lento lähti klo 10.35 keskiviikkoaamua. Aamu oli
vilpoinen eikä ruuhkiakaan juuri ollut. Purettiin pyörät ja pakattiin
halpiskassit, joista toisen vetoketju hajosi pakkausvaiheessa. Ei muuta kuin
kelmua metrikaupalla ympärille paikalliselta pakkaajalta, joka työkseen
kelmutti matkalaukkuja. Matkatavaroiden luovutus ja pyörät läpivalaisuun. Jarin
pyörä ei mahtunut ilman että irrotti satulan ja eturenkaan, minun fillari
sujahti laitteen läpi ilman tökkimistä. Saatiin vierekkäiset paikat ja niin
kotimatka alkoi.
Lento kesti 4.45 h ja kun sää oli selkeä, katseltavaa
riitti. Kone laskeutui Helsinki-Vantaalle Keravan kautta ja jos oltaisiin oltu
toisella puolella istumassa, meidän koti olisi näkynyt. Matkatavarat tulivat
ajallaan ja fillarit saatiin lukkojen takaa. Polkaistiin helteessä kohti
Keravaa ja Jari saman tien tarkastuskäynnille terveyskeskukseen. Torstaina
lähdettiin viikon reissulle Varkauteen. Lomaa on jäljellä vielä Jarilla viikko,
minulla puolitoista.
* * *
Mitä jäi mieleen? No tietysti päällimmäisenä Jarin
sairastelu ja sen mukanaan tuoma huoli. Se, että jouduttiin olemaan useampi
päivä samassa paikassa, ei haitannut. Olipahan kerrankin aikaa tutkia ja
tutustua eri kyliin ja kaupunkeihin. Tai ei kai voi sanoa että aikaa. Aikaa
meillä olisi ollut aiemmillakin matkoilla mutta ei haluja, koska ei tahdo pysyä
paikallaan. Nyt oli pysyttävä, levättävä ja hellitettävä hetkeksi. Oikein mukava tasan kolmen viikon retki. Nähtiin paljon mielenkiintoisia pikkukyliä, kaupunkeja ja hienoja
maisemia.
|
Kotia kohti |
Kilometrejä kertyi yllättävänkin paljon, lähemmäs 800 km. Olihan
kokonaisia lepopäiviä kuitenkin peräti seitsemän. Aikaa fillarin satulassa
vietettiin kaikkiaan 63 tuntia ja keskituntinopeus oli 12,5 mikä sekin on
yllättävää, koska etanan vauhdilla edenneitä nousuja oli paljon. Kaipa ne
huikeat alamäkiosuudet sitten nostivat sitä.
Eurooppalaisella sairasvakuutuskortilla pärjäsi hyvin
terveyskeskuskäynneillä. Aina kun kyseltiin yksityistä lääkäriä, meidät
ohjattiin ”kunnalliseen”. Ilmeisesti yksityinen on siellä niin kallista lystiä,
että ei edes turisteja haluta heidän lompsaansa lihottamaan.
Leirintäalueita oli vähän, mutta ne joita löytyi, olivat
oikein hyviä ja mukavia. Ainoa miinus oli se, että siellä ei ole esimerkiksi
yksittäisiä ruokailupöytiä keittomahdollisuuksista puhumattakaan. Olisi ollut
mukava tällaisen telttamatkalaisen valmistaa aamiaisensa ja nauttia se pöydän
ääressä syöden eikä maassa istuen. Meillä oli matkamessuilta saatu Espanjan
leirintäaluekartta, mutta se ei pitänyt paikkaansa alkuunkaan. Onneksi
kuitenkin aina kun karttaan merkittyä aluetta ei löytynyt tai se oli lopettanut
toimintansa, läheltä löytyi hostelli johon päästiin. Telttailutarvikkeet olivat
siis tänäkin vuonna turhaa painolasia eikä niitä enää jatkossa mukaan oteta.
Yksi elävä käärme nähtiin Rondan keskustaan noustessa. Siinä se lötkötti katukivetyksen vierellä suu ammollaa ja minulla tuli äkkilähtö kohti ylämäkeä. Auton alle jääneitä littanoita käärmeitä nahkoineen nähtiin paljonkin. Isoja lammaskatraita paimenineen oli ylhäällä, maa pöllysi kun katras laukkasi menemään. Lintuja jos jonkinlaista nähtiin ja varsinkin kuultiin niiden laulu. Malaga oli oikea paratiisi lintujen suhteen. Sitten se yksi kuollut lisko, jota kuvattiinkin, herätti meissä ihastusta ja sen ympärillä pyörittiinkin pidempi aika. Kaikenlaiset lentävät elukat kiusasit ajoittain ajamista ja alkumatkasta minun jalkani olivat kauhean näköiset, kun niissä oli paljon kutiavia paukamia hyttysten tai jonkun ötököiden jäljiltä.
Tiet olivat hyväkuntoisia mutta mitä enemmän kaistoja, sitä enemmän liikennettä ja
ikävämpi ja tuskaisempi ajaa. Suurissa kaupungeissa todella vaikea löytää tietä
sieltä ulos. Teiden varsilla mukavasti levähdyspaikkoja, jossa käydä kahvilla
tai wc:ssä kunhan muistaa siestan: silloin ei saa mistään mitään ja kaikki on
kiinni.
Matkalla nähtiin paljon pyöräilijöitä, lähinnä
tiukkoihin trikoisiin pukeutuneita alan harrastajia, jotka varsinkin
viikonloppuisin lähtivät suurella joukolla liikkeelle, löytyyhän täältä
pyöräilyyn sopivaa maastoa joka lähtöön.
Ruoka oli hyvää ja erityisellä lämmöllä muistelen jossakin
asumattomalla seudulla vastaan tullutta baaria ja sen perunamunakasta. Koskaan
ei munakas ole maistunut niin hyvältä kuin siellä. Hintataso isojen kaupunkien
kahviloita ja ravintoloita lukuun ottamatta oli meidän mittapuun mukaan
alhainen ja esimerkiksi kaupoista ostetut juomat edullisia.
Kauppoja oli pienissä kylissä vaikea löytää, toisissa niitä
oli yksi ja toisissa useampia. Eikä kaupungeissakaan isoja marketteja vieri
vieressä ollut kuten täällä Suomessa. Meidän kaupparessut sisälsivät
pääsääntöisesti limun ostoa mutta sitten kun löydettiin espanjalaiset nakin,
niitä ostettiin ja syötiin ihan suolaisen nälkään. Makeita leivonnaisia ei
paljon ollut eikä myöskään metrikaupalla karkkihyllyjä, suklaavalikoima
rajoittui muutamaan erilaiseen patukkaan. Kaupoissa näkyi lavoittain kinkkuvuoria
eli espanjalaista suolaamalla ja ilmakuivaamalla valmistettua kinkkua. Sitä oli
useasti aamupalasämpylöiden välissä ja se oli kyllä maukasta. Sellaisen voisi
seuraavan kerran pakata kotimatkalle, kun telttailukamatkaan eivät vie tilaa!
Hotellit ja hostellit olivat hyviä ja sopivan hintaisia
meidän budjetille. Hintahaarukka liikkui 30 eurosta (Almogia) aina 65 euroon
(Fuengirola). Mitään majoitusta ei varattu etukäteen koska eihän sitä tiedä,
missä mennään. Läheltä piti -tilanne, että yöpaikkaa ei ehkä löydykään, oli
ainoastaan Malagaan saavuttaessa.
Kännykkä pysyi kiinni eikä lomalla tuhlata aikaa netissä
oleiluun muutenkaan. Viestejä lähetettiin läheisille ja ystäville vähintään
joka toinen päivä, useamminkin tarvittaessa. Lähipiirille kerrottiin rajoitetusti tai ei ollenkaan sairastelusta, etteivät enempää huolestuisi kun kantoivat huolta meistä jo ennen lähtöä muutenkin.
Hyvä reissu. Tärkeintä oli kuitenkin se, että molemmat
tulivat kotiin jokseenkin terveinä, mitään ei hävinnyt eikä varastettu eikä
ollut mitään uhkaavia tilanteita missään. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Kohta voi aloittaa ensi kesän lomasuunnitelmat johonkin päin Espanjaa. Siellähän sitä nähtävää ja tietä riittää useammaksikin lomaksi. Vai onko niin, että pitäisi palata kanoottireissailuun Suomen Lapissa ja unohtaa Etelä-Euroopan paahtava helle. Ihan vaan sen vuoksi, että Jarikin pääsisi nauttimaan terveenä lomastaan.