Polttavan kuumaa, upeita maisemia ... ... ja keuhkokuume

21.08.2014



Ti 1.7. Töiden jälkeen pakattiin pyörät kaikella sillä, mitä oli viikonlopun aikana kerätty odottamaan sängyn päälle. Suurimman tilan vei teltta, makuualustat ja -pussit sekä keittotarpeet. Raija ja Simo tulivat fillareilla sateessa moikkamaan. Hyvillä mielin ja jännittyneitä nukkumaan. Jarin kesäflunssa näyttää voitetun – tai niinhän me luultiin. 

1. pvä / ke 2.7. / 52,7 km / Kerava - Helsinki-Vantaa - Malaga - Torremolinos - Fuengirola
Herätys kesken parhaiden unien, puuro ja kahvi ja sitten matkaan sateiseen ja hämärään keskikesän yöhön, lämmintä. Vedettiin kertakäyttösadetakit päälle ja polkaistiin kotimäki alas ja suunta kohti lentokenttää. Vettä saoi koko matkan, välillä rankastikin.

Kentällä kaikki meni joustavasti ja nopeasti. Pakattiin sivulaukut, kypärät ym. härpäkkeet isohkoihin halpiskasseihin, ettei viimevuotinen jätesäkkihässäkkä toistuisi. Kassit eivät mahdottomasti luottamusta herättäneet varsinkaan vetoketjujen osalta, mutta kietaistiin vielä hihnat molempien ympärille. Reppu ja etulaukku otettiin koneeseen. Vaikka paikkoja ei etukäteen varattu, saatiin vierekkäiset ja hyvät paikat, ihan keulasta katsoen ensimmäiset ja jalkatilaa oli enemmän kuin tarpeeksi. Lento kesti vajaat viisi tuntia, aika kävi pitkäksi. Malagan yläpuolella katseltiin kohoavia vuoria, joita oli joka puolella.

Malagan lentokenttä ei ole mahdottoman iso eikä hankala. Löydettiin matkatavarahihna toisia matkalaisia seuraten ja odoteltiin, että mistä lähdetään pyöriä etsimään kunhan ensin saadaan laukut napattua. Niin pyörät kuin laukutkin tulivat hihnaa pitkin, joten päästiin nopeasti liikenteeseen ja kyselemään tietä kohti yhdeksän kilometrin päässä olevaa Fuengirolaa. Niin kuin aiemminkin, on vaikea löytää pyöräilyyn sopivaa tietä isoista kaupungeista ulos. Kaikkia moottoriteiden vieressä kulkevia pienempiä teitä, joissa on hyvä ja luvallista ajaa, ei ole karttaan merkitty ja ilman kyselyjä ja pyörimistä ei selvitty tästäkään etapista. Espanjalaiset ovat ystävällisiä ja auttavaisia ja Jarin espanjan opiskelu oli tuottanut tulosta, hyvin pärjättiin. 

Matkalla piipahdettiin muutamassa liikkeessä etsimässä keittimen kaasua. Se on vaikeaa mutta ei tälläkään kertaa mahdoton tehtävä ja asia saatiin hoidettua. Kaikki on siis hyvällä mallilla ja kunnossa Espanjan valloitukseen!

Vasemmalla puolella Välimeri ja rannoilla ja rantabulevardilla turisteja mustanaan, oikealla vuoret. Kaunista. Rannassa pääsi etenemään pyörätietä pitkin, joka kuitenkin tasaisin väliajoin päättyi pyöräilykieltomerkkiin ja ainostaan jalan kulku oli sallittu. Piti loikata ajotielle. Valtava määrä hotelleja, ravintoloita ja pientä putiikkia täynnä jos jonkinlaista rantapalloa ja helleasua. Ei meidän paikka, se tuli selväksi. Meri vilvoitti sen verran, että oli oikein hyvä edetä. Rantakioskeista saattoi ostaa grillattuja sardiineja vartaassa, paellaa ja paistettuja pikkukaloja.

Fuengirolassa näytti olevan muitakin suomalaisia kuin me. Ainakin mikäli katseli opasteita: oli suomalaista lääkäriä ja ties mitä. Ravintolassakin paikalliset puhuivat suomea. Etsittiin yöpymispaikkaa ja muutaman hutin jälkeen saatiinkin oikein kiva parvekkeella varustettu mutta hintava huoneisto (Apartamentoa Nuriasol). Suihkun jälkeen lähdettiin kaupungille törmäilemään tungoksessa ja sitten valmistettiin itse iltapala ja nukkumaan.

Käsivarret kärähtäneet aurinkovoiteen 50-kertoimesta huolimatta, +28, tuulista.

2. pvä / to 3.7. / 35 km / Fuengirola - Marbella
Fuengirolan katutaidetta
Tosi hidasta etenemistä ison tien reunusta, jossa kevyelle liikenteelle ajokielto. Me ajettiin sellaista jalankulkijoiden käyttämää kaiteen erottamaa piennarta. Kaksi kertaa piennar loppui ja jouduttiin nostamaan pyörät kamoineen kaiteen yli vilkasliikenteiselle ajotielle, polkaisemaan muutama kymmenen metriä ja nostamaan pyörät taas takaisin pientareelle. Hikistä hommaa.

Sierra Blancan vuoriston kupeessa oleva Marbella on rikkaiden ja kuuluisuuksien temmellyskenttä. Ja sen kyllä huomasi hulppeista huviloista rantabulevardin varrella ja vuoren rinteille rakennetuista palatseista. Andalusian rannikolla on yli 3 000 aurinkotuntia vuodessa ja se on yksi Euroopan lämpimin alue, joten ei kai alueen suosio ole ihmekään.

Tuolla jossakin edessä häämöttää varmaankin jo Gibraltarin vuori, jonka uskottiin aikoinaan olevan maailman ääriraja.

Yövyttiin ihan keskustan tuntumassa guesthousissa (El Tio Mateo) ja jouduttiin jättämään pyörät yöksi ulos tolppaan lukittuina kaupunkiin johtavan tien varteen, onneksi sentään aidan suojaan pihalle.

Hostellin parvekkeelta näki Välimerelle vaikkakin parvekkeen betoniset seinät olivat paikoitellen toista metriä korkeat. Iltapäivän aurinko paistoi tuntikausia täysillä parvekkeelle ja lattialaatat hohtivat kuumuutta eikä niiden päällä ilman kenkiä voinut ajatellakaan steppailevansa. Herttaisen romanttinen paikka ruusun terälehtien koristaessa sänkyä!

Meillähän on teltta taas kerran pakkarilla painona ja laukussa makuupussit ja -alustat kun aina vain luotetaan vähän liikaakin ns. leirintäaluekarttaan. Täällä Marbellassakin pitäisi olla useampikin leirintäalue, mutta yksi on suljettu ja toinen jäi jo aika päivää sitten taakse. Eli leirielämä saa vielä toistaiseksi odottaa korkkaamistaan.

Illalla käveltiin Marbellassa nelisen tuntia kierrellen rantaa ja keskustaa ja ihasteltiin ja ihmeteltiin huikeita ökyjen loma-asuntoja ja veneitä mutta myös upeita hiekkarantoja. Etsittiin kauppaa ja siinä pulistessamme Jari kysyi ohikulkevalta naiselta espanjaksi, että mistä sellaisen löytäisi. Nainen vastasi, että hänen kanssaan voi puhua suomea. Hän asui Marbellassa, äiti oli suomalainen ja suomen kieli sujui hyvin. Eipä me montaa suomen kielen puhujaa nähtykään tällä reissulla, sisämaassa muutama.

Aurinkoista, +30.

3. pvä / pe 4.7. / 68 km / Marbella - Estepona - San Roque
Huonosti nukutun yön (painajaiset pöllityistä pyöristä) jälkeen aamupuuron keitto hostellin parvekkeella ja kohti uusia seikkailuja.

Päivästä tulikin yllättävän raskas. Ensin ajeltiin kymmenisen kilometriä Marbellasta ulos mukavasti rantabulevardia edeten yhdessä aamulenkkeilijöiden kanssa. Ihanan viileää. Juoksijoita ja kävelijöitä oli paljon, mutta yhtään sauvakävelijää ei joukossa näkynyt. Sen sijaan hotelleja ja toinen toistaan loistokkaampia loma-asuntoja oli joka lähtöön ja ehkä jokaisen lompakollekin sopivia.

Helpon rantatieosuuden jälkeen vedettiin siksakkia Esteponan ja muiden pienempien kylien läpi ja lopuksi vielä isoa ja ruuhkaisen autotien reunaa, jossa oli tilaa nipin napin ajella. Autoja tuli ja meni jatkuvalla syötöllä.

Matkan varrelle osui tori ja piipahdettiin ostamaan kirsikoita, appelsiineja ja persikoita. Tosi maukkaita. Espanjalaisia mansikoita ja pensasmustikoita, joita kotona osteltiin useamman kerran, ei näkynyt.

Ja sitten alkoivatkin nousut ja laskut. Pitkiä ja loivia nousuja, muutama tosi tiukka ja tulihan se alamäkikin aikanaan. Alastulot menivät vaan niin nopeasti että hädin tuskin ehti huomata. Lämpöaallot iskivät välillä ihan tainnoksiin, kuumaa ja tukalaa. Ja kaikki on kuitenkin - voimia vaativat nousut ja sisämaan helle - vielä edessä, luulisin.

Vajaan kymmenen kilometriä ennen San Roque’a löytyi ensimmäinen leirintäalue, Camping La Casita ja Autovia 7A:n vierestä mikä tiesi sitä, että meteliä riitti. Siellä vietettiin julmetun hikinen yö teltassa merkityllä paikalla aivan asuntovaunun kupeessa, vaikka tilaa olisi ollut muuallakin meille osoittaa. Mutta tärkeintä kuitenkin oli se, että päästiin suihkuun, huuhtaistiin ajovaatteet ja saatiin syödäksemme. Kyllä lomailu on mukavaa!

Aurinkoista, +30.

4. pvä / la 5.7. / 29,5 km / San Roque - Gibraltar
Meillä on ollut tosi lyhyitä ajopäiviä, mikä ei ole ihan meidän tapaista. Nyt edetään näin, koska kiire ei ole mihinkään eikä kilometrejäkään hamstrata.

Eli nyt nokka kohti Gibraltaria, joka onkin ainoa etukäteen suunniteltu ja vuoden hartaasti odotettu kohde. Sinne ei vuosi sitten ehditty mutta nyt kiireesti sinne.

Matka alkoi 8 % laskulla, sitten 6 % nousulla kohti määränpäätä läpi La Linea de la Concepcionin.

Nähtiin opaste härkätaisteluareenalle ja kurvattiin sitä kautta, olihan se matkan ensimmäinen. Eihän sinne sisään päässyt, mutta harhareitti toi mukavan kaivatun tauon ajamiseen. Miten on mahdollista, että tuollaista lajia saa enää edes harjoittaa Euroopassa? Ja ihan luvan kanssa. Täällä taisteluita ei pidetä urheiluna vaan taidemuotona ja monelle andalusialaiselle se on seudun sielu ja henki.

Tullista Gibraltarin puolelle päästiin ilman isompaa jonottamista autokaistaa pitkin ja sitten etsimään majoitusta. Jari nuukana miehenä oli Matti Rämön Andalusia -kirjaa lukiessaan laittanut osoitteet ylös paikallisista majoituspaikoista ja me aloitettiin halvimmasta päästä eli Emile -hostellista. Ja kun hyvissä ajoin aamupäivästä jo oltiin liikkeellä, huone saatiin vaatimattomasta mutta siististä ja meille ihan riittävästä Emilestä.

Kun majoitusasia oli kunnossa, lähdettiin kävelemään ja tutustumaan helteiseen Gibraltarin keskustaan. Vaihdettiin 50 euroa Gibraltarin punniksi, käytiin syömässä (fish & chips) ja kierreltiin pääkadun liikkeissä. Tuo vaihdettu raha riitti nipin napin niihin vaatimattomiin ostoksiin, joita tehtiin eli aikamoisen hintava paikkakunta. Rahan vaihto oli itse asiassa ihan turhaa, koska euro kävi maksuvälineenä siinä missä puntakin, vaihtorahakin saatiin euroina. 

Palattiin hostellille, nukuttiin päikkärit ja kiiruhdettiin jalkaisin kaapelihissille ja ylös katsomaan magotteja sekä tähyilemään vuoristoista Afrikan (Marokon) puoleista rantaa. Nousu kävi rivakasti ja vatsanpohjassa tuntui pienet hyppäykset. Ylhäällä odottelikin jo valpas magotti tulijoita, mutta ne antoivat ainakin meidän olla rauhassa eivätkä heittäytyneet turhan tuttavallisiksi. Eikä meillä kyllä mitään tuliaisia ollutkaan joita olisi voinut kinuta, vain vaatimattomat vesipullot.

Alhaalta oli mahdollisuus vuokrata opastettu taksikyyti ylös ja moni tätä mahdollisuutta näytti käyttävänkin. Magotit saatiin hyppimään ihastuneiden turistien olkapäille kuskien taskun pohjalta kaivamien herkkujen houkuttelemana, mikä ei tuntunut oikein hyvältä, olihan apinoiden syöttäminen ehdottomasti kielletty. En kyllä tiedä, päätyivätkö herkut lopulta magottien suihin vai oliko se vain houkutuskeino ilman herkkupalaa.

Muutama tunti koluttiin paikkoja ja palattiin sen jälkeen hissille ja sillä alas. Vuorelta olisi päässyt hyvin kävellenkin alas, mutta paahtava kuumuus ei siihen houkutellut. Takaisin hostelliin, suihkuun ja fillareiden kanssa kiertämään niemeä.

Gibraltar jakautuu kahteen alueeseen: vuoren päälle ja juurelle. Koko niemenkärki on käytännössä Gibraltarinvuori eli The Rock, jonka länsipuolella kaupunki levittäytyy vuorenjuurelle. Itäpuolella on muutama hiekkaranta.

Gibraltarin rantaviiva on 12 kilometriä pitkä ja sille matkalle mahtui ihan kaikkea. Yllättävin oli kuitenkin noin viisisataametrinen tunneli, johon mekin hurautimme ensin tarkistettuamme poliiseilta, voiko sinne pyörillä ylipäätään mennä. Tunnelissa olisi voinut viettää aikaa pidempääkin paossa hiostavalta helteeltä. Hinattiin itsemme myös aikamoinen nousu ylös ja hurautettiin vauhdilla alamäkeen. Kiva muutaman tunnin kierros ja paljon kaunista nähtävää.

Niemen eteläisin kärki - Europa Point, joka teki näin kauniilla ja selkeällä säällä vaikutuksen puhumattakaan Ibrahim-al-Ibrahim -moskeijasta, jonka aikoinaan lahjoitti Saudi-Arabian kuningas Fahd. Moskeija on rakennettu kohti Gibraltarinsalmea ja Marokkoa. Tuntui käsittämättömältä, että Afrikka oli vain muutaman kymmenen kilometrin päässä vastarannalla ja se näkyi aivan selvästi salmen toisella puolella.

Tänään illalla on MM-jalkapallomatsi ja jos jaksetaan, tullaan katsomaan ainakin alku siitä. Kaupungin keskusaukiolle on näemmä pystytetty ”kisastudio” kahden ison skriinin verran.
En oikein tiedä, mitä ihmeellistä Gibraltarilta odotin mutta vähän petyin kuitenkin. Ehkä odotin enemmän brittimeininkiä, jota ei kyllä huomannut muussa kuin punnassa ja iltapäivän paraatissa. Olihan siellä toki upeat maisemat ja mielenkiintoiset magotit, sieviä punaisia puhelinkoppeja ja paljon pubeja, mutta jotain jäi puuttumaan. Mutta oikein hyvä, että siellä nyt käytiin. Eipähän enää kaiherra mieltä.

5. pvä / su 6.7. / 93 km / Gibraltar - Algeciras - Tarifa - Vejerde de la Frontera
Ei nähty eikä kuultu matsista yhtään mitään! Uni tuli ja vei mennessään ja se siitä sitten. Kun oltiin reissuun lähdössä Helsinki-Vantaalla, sanoin Jarille että hän käy jotenkin tosi hitaalla. Kaikki kesti ja kaikki tehtiin kuin hidastetussa filmissä. No nyt viime yöhän oli sitten hänellä mennyt pohtiessa, että jos oireet viittaavatkin orastavaan aivoinfarktiin! Ei pitäisi sanoa mitään, mikä vähänkin antaa aihetta edes tosi kaukaisiin oletuksiin yhtään mihinkään ja vielä vähemmän sairauksiin.

Aikainen herätys ja matkalla ollaan jo klo 7.15. Mukava ajella aamuvarhain ilman ruuhkia ja eikä vielä niin kovin polttava paiste. Syötiin matkalla aamupala. Noustiin 340 metriin seitsemän kilometrin loivassa nousussa, joka otti voimille. Koko matkan oli järkyttävänä kova vastatuuli - tämän alueen rannat ovat Euroopan tuulisimmat - ja jopa alamäessä joutui polkemaan täysiä eikä matka tuntunut siitäkään huolimatta edistyvän. Täällä kumpujen päällä on paljon tuulivoimaloita, niiden myllyt sojottavat kohti Atlanttia ja pyörivät vinhasti ja pitävät omaa hurinaansa. Poikettiin isolta tieltä ja piipahdettiin yhdellä tällaisella kummulla, josta oli kauniit näkymät alas ja paljon maastopyöräilijöitä.

Tien poskessa oli jo ennen Gibraltaria myyntikojuja, joista saattoi ostaa laivalipun Algecirasta Arfikan puolelle Marokkoon kuuluvaan Tangeriin tai Espanjalle kuuluvaan Ceutaan. Olisi voinut olla ihan mielenkiintoinen kokemus sekin piipahdus, mutta kun ei tiedetty yhtään mitään sinne reissaamisesta, annettiin olla.

Aivan Andalusian, Espanjan ja koko Euroopan eteläkärjessä sijaitsee pieni Tarifan kaupunki, joka oli tunkkaisen oloinen, ahdas ja turvoksiin asti täynnä turisteja. Täällä Välimeren vedet sekoittuvat Atlantiin ja Marokon Rif-vuoret ovat vain 13 kilometrin päässä. Tafira tunnetaan myös tuulesta, joka houkuttelee paikalle lukuisia purjelautailijoita. Läheiset kukkulat on valjastettu tuulelle satojen tuuliturbiinien muodossa.

Matka Vejer de la Fronteraan jatkui vilkasliikenteistä mutta hyväkuntoista N340/E5 -tietä edeten. Pysähdeltiin ansaituille tauoille pieniin paikallisiin kuppiloihin milloin kahvia juomaan, milloin taas limulle. Leppoisa lomafiilis!

Nahka palanut molemmilta lavoista ja olkapäistä, minulla silmien ympärillä valkeat aurinkolasien kokoiset rinkulat! Hetkeäkään ei voi olla ilman aurinkolaseja, niin kirkkaasti tämä aurinko paistaa.

Löydettiin leirintäalue (Camping Vejer) ja yövyttiin teltassa. Ei olla käyty yhtään kertaa uimassa vaikka ollaan edetty ensin Välimeren ja sitten Atlanttin rannikkoa ja kaikilla leirintäalueilla on oma allas. Täälläkin on oma uima-allas johon voisi huoleti pulahtaa. Tänään ei ainakaan tarkene, koska ilmeisesti jonkin asteinen nestehukka vaivaa molempia kun viluttaa, vedettiin fleecet päälle.
Syötiin leirintäalueen baarissa ja oluen kanssa tuotiin ensimmäiset matkan tapakset, oliivit.

Pilvistä, tuulista ja +32.

6. pvä / ma 7.7. / 64,5 km / Vejer de la Frontera - Puerto Real
Aamupala leirintäalueen baarissa sitten pontevasti polkaisu kohti Cadizia, josta siellä kävijöiltä oltiin kuultu pelkkää hyvää ja kaunista. Ajeltiin läpi Chiclana de la Fronteran ja San Fernandon kaupunki lähestyi. Sitten San Fernandon laitakaupungin ruuhkaisen hullunmyllyn jälkeen siirryttiin 3-kaistaiselle tielle, jota meillä oli kyllä lupa ajaa koska rinnakkaistietäkään ei ollut. San Fernandoon oli vielä matkaa muutama kilometri, mutta liikenne oli huimaa. Kauhea kokemus tämä onneton yritys päästä Cadiziin! Päätettiin siinä aikamme menoa katsoessamme, että niin mukava kun Cadiziin olisi mennäkin, nyt ei sinne mennä ja sen nähtävyydet saavat jäädä näkemättä ja ehkä toiseen kertaan.

Ne muutamat kilometrit, kun jouduttiin ajamaan olematonta pengertä autokaistan ja metalliaidan välissä, riittivät tyssäämään meidän menohalut täysin. Autoja jatkuvana jonona ja kaikki kaistat täynnä. Aina kun auto meni ohi, pyörä heilahti ja laukut hipaisivat aitaa. Siirryttiin aidan toiselle puolelle huoltotielle ja muutamien kilometrien jälkeen palattiin samaa reittiä, kun huoltotie päättyi jokeen eikä sieltä päässyt mitenkään jatkamaan matkaa mihinkään suuntaan.

Pyörät ympäri heti kun sellainen mahdollisuus oli edessä ja kiireesti takaisin pieniin ympyröihin. Eikä jäänyt harmittamaan, koska kokemus jättiruuhkaisella tiellä ajamisessa oli pelottava ja ilmeisesti me oltaisi jouduttu Cadizin käynnin jälkeen tulemaan samaa tietä takaisin San Fernandoon.

Päädyttiin Puerto Real’iin, joka oli jotenkin outo kaupunki. Ensimmäisenä kävi mielessä, että hyvinä aikoina - ennen edellä mainittua monikaistaista ohitustietä - kaupungin rakentamiseen ja turismiin panostettiin paljonkin mutta laman myötä (ja ohitustien) se koki pahan mahalaskun ja väki lähti töiden perässä muualle ja paahtaa ohitustietä suoraan isoille apajille. Ja niin ilmeisesti olivat tehneet turistitkin. Kaupunkiin ajaessa kaduilla ja puistoissa oli väljyyttä eikä ihmisiä paljon näkynyt. Kävely- ja pyörätiet olivat autioina meitä lukuun ottamatta ja näyttivät siltä, että ne on päällystetty vastikään.

Puerto Real’ssa oli kaunis ja pitkä rantabulevardi ja keskustassa kapeita kauppakujia. Mukava pieni kaupunki. Nyt oli laskuvesi ja rantojen mudassa haaruksiin saakka uppeluksissa paikalliset keräsivät jotakin, ehkä simpukoita. Käytiin turisti-infossa kyselemässä leirintäalueesta, jota ei ollut karttamerkinnöistä huolimatta. Syötiin jäätelöt ja huilattiin vähän.

Majoituttiin mukavaan Hotel Las Canteras de Puerto Real’iin ja saatiin takorautaportilla varustettu oma sisäänkäynti pienelle katetulle patiolle. Fillarit mahtuivat mukavasti siihen pöydän ja tuolien viereen. Suihkuun ja ajovaatteiden pesua. Hotellin yhteydessä oli kuppila, josta sai ostettua pientä purtavaa.

Illalla lähdettiin kaupunkikierrokselle ja käytiin ruokakaupassa täyttämässä juomavarastot ja apteekissa yskänlääkeostoksilla.

Aurinkoista, osittain myötätuuli, +32.

7. pvä / ti 8.7. / 48,3 km / Puerto Real - Arcos de la Frontera
Hyvin nukutun yön jälkeen tositoimiin kohti sisämaata! Kevyehkö aamupala hotellin baarissa. Helle iski jo aamusella vasten kasvoja eikä auringolta päässyt edes väliaikaiseen suojaan mihinkään. Pitkiä loivia nousuja ja laskuja. 

Nähtiin omituinen lisko tien varressa, hengetön kylläkin, ja liiskaantuneita käärmeen nahkoja. Maisemat pääosin auringon polttamaa ruohikkoa, kumpuilevaa maalaismaisemaa ja paljon auringonkukkapeltoja. Tällaista samanlaista katseltiin vuosi sitten Sevillaan ympäristössä.

Arcos de la Fronteraan, joka on korkealla kallionhuipulle rakennettu valkoisista kaupungeista läntisin, saavuttuamme ajoimme suoraan aukiolle ja ravintolaan salaatille ja kokikselle. Vaikka normaalisti (kotona) en limuja juurikaan juo, täällä niitä menee - ja kokista - monta litraa päivässä. Ihmiset vilkuilivat vaivihkaa meitä hikisiä, uupuneita, punanahkaisia ja lasikaupalla limua latkivia fillaristeja kun istuimme muiden joukkoon. Miksi eivät tulleet kysymään, että mikä on meininki. Kun oli syöty, juotu ja levähdetty, kirjauduttiin Hostal El Patio’n, nukuttiin päikkärit ja lähdettiin tutustumaan tarkemmin nähtävyyksiin, sillä niitä on jokaisessa pienemmässäkin kylässä.

Nämä valkoiset kylät, pueblos blancos, ovat nimensä mukaisesti kyliä tai oikeastaan pikkukaupunkeja, joiden talot on kalkittu valkoisiksi ja ne ovat punakattoisia maurilaisperinteen mukaisesti. Kylien sisältä löytyvät kapeat kadut, parvekkeiden kukkaloisto ja kahvintuoksuiset baarit. Mikä niistä tekee erityisen mielenkiintoisia on se, että ne on rakennettu vuoren rinteelle tai rotkon reunalle ohikulkevien rosvojoukkojen pelossa. Kaunista katseltavaa.

Nousu kirkon parvekkeelle
Kierreltiin ensin aikamme älyttömän kapeita katuja, nousua ja laskua riitti, mutta sitten ajateltiin käydä katsomassa hulppean kokoista ja näköistä Iglesia de San Pedro -kirkkoa, joka mahtavan kokoisena seisoi mäen tömpyrällä. Tämä tömpyrälle pääsy osoittautuikin loppupeleissä hikiseksi puurtamiseksi jyrkkää nousua ylös. Minä en sitä ajaen ylös päässyt, Jari kyllä.

Kirkon edessä oli parveke, jolta avautui dramaattiset näkymät alla lepäävään Guadaleten jokilaaksoon. Parvekkeen yhdessä nurkassa oli mies, jolla oli haukkoja, kotkia ja pöllöjä narun päässä enkä tiedä, mitä temppuja linnut olisivat maksua vastaan sitten tehneet.

Espanjalaiset ovat varmasti yksi maailman paras kansa pysäköimään autojaan! Täällä kun on paljon autoja mutta tilaa vähän, jokaiseen pieneenkin rakoon kannattaa ainakin yrittää parkkeerata. Joskus oikein nauratti autonkäsittelytaito ja jännitti kuskin puolesta, että kuinka käy. Olisin voinut monta kertaa lyödä vetoa, ettei onnistu mutta joka kerta kuski hoiti hommat ja lähti asioilleen. Erityisesti taskuparkkeeraus oli kovat sana ja jos tila jäi muutamasta sentistä kiinni, edessä tai takana olevaa autoa töytäistiin sen verran että oma auto sopi. Lähes kaikki autot ovat enemmän tai vähemmän klommuilla ja ainakin kaikissa on naarmuja.

Ja entäs nämä kujat, jotka ovat täälläkin leveydeltään sellaisia, että jalankulkijan on syytä vetää vatsaa sisään kun auto ohittaa. Mutta täällä autot liikkuvat kuin missä tahansa kaupungissa, toisiaan väistellen ja muut kulkijat huomioiden. Vähän tekee tiukkaa sivukujalta kääntyminen tällä saman levyiselle ”pääkadulle”, mutta sekin näyttää onnistuvan ilman että talon kulma lähtee mukaan. Täällä autot pysäköidään kotitalon eteen jyrkkään ala- tai ylämäkeen, joten käsijarrut on oltava kunnossa. Miten ihmeessä he pääsevät liikkeelle ylämäkeen tuossa kulmassa kun itseltä ei onnistu käsijarrulähtö pienestäkään noususta?

8. pvä / ke 9.7. / 54,8 km / Arcos de la Frontera - Grazalema
Aamuseitsemältä startti kohti aamupalabaaria. Täydellä vatsalla olikin sitten mukava aloittaa 45 kilometrin mittainen nousu, joka kesti tänne Sierra del Pinar -vuoriston juurella olevaan Grazalemaan saakka. Korkein kohta oli 1 100 metriä. Nousu oli päällisin puolin loivaa ja kiemurteli niin kuin vuoristoteiden kuuluukin kiemurrella kiertäen varmaan suuremmat nyppylät. Meiltähän loppui neste kesken matkan ja säästeltiin sitä viimeistä desiä ja odoteltiin, että sitten kun tulee se viimeinen mutka ja alkaa alamäki, jaetaan tasapuolisesti jäljellä oleva juoma. Matkalla oli harvakseltaan sen kokoisia puita, joiden suojaan olisi päässyt lepäämään mutta aurinko jäi toisinaan vuoren taakse eikä paahtanut suoraan meihin. Yhden kerran hikeennyin (väsyin) ja uhkasin laittaa pyörän omaa vauhtiaan menemään rotkosta alas. Kävelin loppumatkasta nestehukan ja kuumuuden uuvuttamana, joten pyörä oli siinä mukana raahattavana enemmänkin rasite kuin kulkuneuvo jolla edetään.

Pueblo blanco siellä jossakin
Pieniä valkoisia kyliä oli useita, mutta niihin piti joko laskea huikea mäki alas (ja lähtiessä sitten taas nousta rankka mäki ylös) tai päinvastoin. Jätettiin valkoisten kylien vierailu vähiin juuri tämän vuoksi, koska tekemistä riittää muutenkin.

Enpä muista pitkään aikaan odottaneeni mitään niin hartaasti kuin sitä, että oltaisiin samalla korkeudella muiden huippujen kanssa ja että se viimeinen mutka tulisi eteen. Kun se sitten aikanaan tuli - usean pettymyksen jälkeen - tasattiin jäljellä oleva kokis ja suunnattiin hulppeaa alamäkeä kohti Grazalemaa ja leirintäaluetta.

Oikein mainion oloinen leirintäalue oli ihan tien vieressä vauhdikkaan alamäen mutkassa. Kävi vaan niin hullusti, että ei löydetty ketään henkilökuntaan - ei kyllä muitakaan - kuuluvaa oviin kolkutteluista huolimatta ja nestettä piti saada ostettua. Meidän ei auttanut muu kuin jatkaa mäkeä alaspäin ja kurvata kaupunkiin, josta löydettiin baari ja saatiin juotavaa.
Grazalema
Niin uuvuksissa kumpikin oli päivän urakasta, että ei tullut mieleenkään - kun ei vaan yksinkertaisesti jaksanut - lähteä tarpomaan kohtalaisen jyrkkään ylämäkeen uudelleen kohti leirintäaluetta, joka oli ehkä reilun kilometrin päässä. Niinpä me jäätiin Hospederia Casa de las Piedras’iin. Hotelli oli - niin kuin kaikki aiemmatkin - siisti ja mukava. Lykättiin pyörät muhkeista puuovista aulaan, johon ne jätettiin yön yli ja kavuttiin meidän huoneeseen toiseen kerrokseen.
Grazaleman juottola
Kerroksessa oli muutama muukin huone, asukkeja ei. Kerrosta kiersi takorautainen kaide ja keskellä oli pöytä tuoleineen, kukka-asetelmia roikkui seinillä. Todella viehättävä ja rauhallinen paikka.

Lähdettiin kauppaan ja piipahdettiin keskustaan juomaan Tio Pepet, hyvää paikallista sherryä. Siinä istuessamme naapuripöytään tuli suomalainen pariskunta, jotka olivat vuokra-autolla liikenteessä tukikohtanaan Ronda. 

Loppuilta levättiin, kuumaa ja tukalaa. Grazalemaa ympäröivät rinteet ovat sademääriltään maan runsaimmat, mitä on vaikea uskoa. Vieno toivomus olisi, että huomisesta ei tulisi tämän päivän kaltaista koettelemusta, vähempikin riittää.

9. pvä / to 10.7. / 46,4 km / Grazalema - Ronda
Aamulla kännykän herätys pärähti 6.30 syystä, että ehdittäisiin edetä vähän ennen kuin aurinko hyydyttää meidät. Aamupalaksi teetä ja sympatiaa ja lisäksi patonkia.

Ronda
Mutta koska ei huomattu illalla ilmoittaa respaan meidän aikaisesta lähdöstä, jouduttiin notkumaan ulko-ovien sisäpuolella aina kello 8. Voi sitä huokailujen ja pitkästymisen määrää!

Kun vihdoin ovet aukaistiin, matka jatkui ensin kavuten pois kaupungista ja sen jälkeen nousu- ja laskuvoittoisesti, joka ei ollut kuitenkaan lähellekään eilistä rääkkiä. Tien poskessa suuria lammaslaumoja paimenineen ja paljon varjoisia lepopaikkoja, hienoa ”vuoristotietä”. Mukava ajopäivä ja juotavaa riitti.

Serpentiinitietä ajaen tultiin Rondaan, joka on upea vanha kallioiden rajaama kaupunki 750 metrin korkeudessa ylätasangolla. Kaupunki on rakennettu jylhille vuorenkielekkeille, joita erottaa äkkijyrkkä rotko, yli 100 metriä syvä El Tajo, joka jakaa kaupungin uuteen ja vanhaan osaan. Vuonna 1700-luvulla rakennettu Puento Nuevo -sillalta sekä rotkon reunoja seuraavilta käytäviltä näkyi henkeäsalpaava näkymä rotkoon ja ympäröivälle maaseudulle. 

Ernest Hemingway kuvasi kaupunkia romaanissaan Kenelle kellot soivat ja sijoitti siihen Espanjan sisällissodasta tapauksen, jossa fasistidiktaattori Francon kannattajia teloitettiin Rondaa halkovaan El Tajon rotkoon heittämällä.

Täällä on paljon turisteja ja hyörinä keskusaukiolla valtava. Ajettiin suoraan infoon kyselemään leirintäalueesta. Sellainen löytyi, ei keskustasta tietenkään mutta noin kaksi kilometriä rotkon eteläpuolella läpi vanhan kaupungin ja nousuvoittoista tietä ajaen. Leiri pystyyn, ajovarusteet pesuun ja pyörillä takaisin keskustaan.

Härkätaisteluperinteen huhutaan saaneen alkunsa täältä. Espanjan toiseksi vanhin ja yksi kauneimmista härkätaisteluareenoista on Plaza de Toros ja sen sivussa on myös museo. Pyörittiin katsomoissa, areenalla ja museossa sen verran vauhdikkaasti, että oli vaikea löytää oikeaa ulostuloa mutta selvittiin kuitenkin.

Istahdettiin kuppilaan juomaan herkullista espanjalaisista appelsiineista puristettua tuoremehua ja syömään jäätelöt. Oli hauska katsoa ihmisvilinää ja vain olla ja nauttia lomasta.

Jarin pyörän kampi alkoi viime vuoden tapaan oikuttelemaan eli oli jotenkin löysä ja vaarassa irrota. Löydettiin fillariliike - minä odottelin ulkona appelsiinipuun alla - ja Jari kävi korjauttamassa sen. Pikaliima teki sen mitä siltä odotettiinkin ja kampi toimi kotiin asti. Ystävällistä ja avuliasta toimintaa eivätkä veloittaneet työstä mitään.

Leirintäalueen yhteydessä oli hyvä ravintola, jossa kaupunkikeikan jälkeen syötiin iltapalaksi pastaa ja kalaa. Kello 20.45 lähdettiin teltalle, suihkuun ja nukkumaan.

Aurinkoista, +34, auringossa +50, välillä lievää vastatuulta, välillä taas myötäistä.

10. pvä / pe 11.7. / 28,2 km / Ronda - Cuevas del Becerro
Yö nukuttiin levottomasti kuumassa teltassa Jarin hikoillessa kuumeisena vieressä. Aamulla sitten paleli ja raastava yskä oli astunut kuvaan. Onkohan viime vuoden tapaan nestehukka ja sen aiheuttama huonovointisuus ja kuumeilu?

Herkullinen aamupala ulkona pääkadun varren kahvilassa. Katu oli juuri saanut aamupesun, joten se oli ihan viileä ja auringolta suojassa. Kaksi paikallista töihin menijää kyselivät ja ihmettelivät meidän matkan tekoa. Täällä Espanjassa on usealla tapana nauttia aamupala ulkona ystävien seurassa istuskellen ja jutellen, kahvilat ovat täynnä pöytäseurueita ja juttu luistaa.

Alkumatka hidasta, pitkää nousua, lasku tuntui paljon lyhyemmältä ja hurjan paljon loivemmaltakin. Pysähdyttiin puolen päivän aikoihin pitämään taukoa tien poskessa olevaan kuppilaan ja koska Jarin olo oli tosi tukala, päätettiin piipahtaa tien toisella puolella olevaan kylään, Cuevas del Becerro’n, etsimään lääkärin apua.

Pieni kapeakujainen valkoinen kaunis kylä, mutta niin pieni ei kuinkaan, etteikö eksymään pääsisi. Monen kyselyn jälkeen löydettiin terveysasema, johon Jari ilmoittautumisen jälkeen meni jonottamaan omaa vuoroaan. Minä istuskeli kujan varjoisella puolella muutaman tunnin ja odottelin. Kauhulla ajattelin, että mihinkäs sitten siirryn, kun aurinko paistaa kujan joka nurkkaan. Vastapäisen talon rouva kiikutti 1,5 litran jääkylmää vesipulloa, jonka otin kiitollisena vastaan vaikka omaa lämmintä kokistakin kyllä oli vielä jäljellä. Kipaisin välillä terveysaseman tiloissa katsastamassa tilanteen ja jos Jaria ei näkynyt, muut odottajat informoivat minua vilkkaasti elehtien tilanteesta. En ymmärtänyt mitään, mutta nyökyttelin ja kiitteli.

Jarin lääkärissäkäynti sujui ongelmitta ja hän sai antibioottikuurin kurkkutulehdukseen sekä kuumetta alentavaa lääkettä, keuhkoista ei kuulunut mitään hälyttävää. Lääkäri oli puhunut hyvää englantia ja eurooppalainen sairausvakuutuskortti riitti vastaanotolla eikä käynnistä koitunut kuluja. Lampsittiin apteekkiin lääkkeitä hakemaan ja Suomen hintatasoon nähden ne olivat lähes ilmaisia. Jäin odottelemaan ulos ja siihen tuli kaksi ruotsalaista, jotka tiedustelivat mistä tullaan ja mihin mennään. Olivat tosi hämmästyneitä kun selvitin reittiä.

Päätettiin jäädä kylään yöksi ja ottaa levon kannalta loppupäivä. Kyselyjen ja etsimisen jälkeen löydettiin vaatimaton mutta toimiva hostelli, joka ei ehkä edes ollut enää toiminnassa mutta paikallinen rouva huhuili eräästä ikkunasta sisään ja asukit ottivat meidät vastaan. Alakerrassa oli ollut joskus isokin ravintola, joka näytti nyt suljetulta kuten majoitustilatkin.

Keskustan aukiolla pystytettiin viikonlopun markkinatelttoja ja käytiin viereisessä auki olevassa pubissa juomassa Tio Pepet. Lähdettiin etsimään ruokailupaikkaa ja niin kuin täällä on tapana, siestan alkaessa mikään ei ole auki eikä mistään saa mitään. Käveltiin ja kyseltiin kauppaa tai ihan mitä vain, josta olisi jotakin saanut, mutta kaikki oli kiinni ainakin klo 17:sta saakka. Palattiin nälkäisinä ja kiukkuisina majapaikkaan. Keitettiin makaronia että saatiin jotakin syödäksemme ja sitten nukkumaan. 

11. pvä / la 12.7. / 62 km / Cuevas del Becerro - Alora
Aamu alkoi hulppealla alamäellä: 13 km, 30 min., 43,9 km/h ja pudotusta 330 m. Näin pitäisi jokaisen päivän lähteä käyntiin, kyllä unet karisi silmistä. Paljon pyöräilijöitä tällä uskomattoman kauniilla ja hyväkuntoisella mutkaisella tiellä.

Tie kulki Desifiladero de los Gaitanes -kansallispuiston kupeessa ja aivan tien vieressä oli Garganta del Chorro -rotko. Rotko on jostain kohdista ainoastaan 10 metriä leveä ja noin 700 metriä syvä kalkkikivikuilu, jonka Guadalhorce-joki halkaisee. Caminito del Rey kulkee pystysuoran kallion poikki ja jatkuu kuilun sydämeen, joka on 65 metriä joen yläpuolella. Aluetta pidetään yhtenä Euroopan parhaimpana kalliokiipeilyalueena, mutta se on myös erittäin suosittu maastopyöräily, vaellus ja telttailukohde, missä voi nähdä kotkia, korppikotia, espanjankauriita ja muita uhanalaisia lajeja. Tämä kaikki herkku ja ihanuus löytyy tien MA-5403 varrelta, jonne kannattaa ehdottomasti mennä mikäli vain siellä päin liikkuu.

Onneksi me lähdettiin tätä kautta, missään ei olla tällaista kauneutta olla aiemmin nähty. Kaikki oli niin vaikuttava, että näitä luonnon muokkaamia maisemia ei unohda koskaan.

Meidän piti tästä edetä kansallispuiston reunoja kohti Antequeraa, mutta tie oli niin täynnä reikiä ja surkeassa kunnossa, että lukuisat isot ja pienet montut hakkasivat käsiin ja lisäksi se oli niin jyrkkänousuinen, että meidän voimat hupenivat jo muutaman sadan metrin jälkeen. Niinpä nöyrinä palasimme alamäkeä takaisin lähtökuoppiin isolle tiellä ja käännyttiin loivaan alamäkeen kohti Aloraa.

Se vaan on niin, että tuollaiset kärrypolut eivät ole pyöräilijöitä varten. Ei ainakaan silloin kun pyörän päällä on lisäpainona matkatavarat. Tie nousi jyrkästi mutta mutkitellen kuitenkin eikä siellä ollut yhtään varjopaikkaa. Täytyy olla tyytyväinen siihen, että järki voitti ja tajuttiin kääntyä ympäri ja myöntää heikkoutemme raakaa nousua vastaan.

Loppumatkasta oli ihmeellinen vastatuuli, joka pysäytti vauhdin toisinaan lähes kokonaan. Matkalla paljon sitruunapuita ja rypäleitä sekä oliivipensaita vuoren rinteillä. Vauhdikkaassa alamäessä joku lentävä elukka törmäili kaulaani, pisti ja jätti piikkinsä siihen jonka sain nypättyä pois vasta kotona. Samaan aikaan piikkihässäkän kanssa tien reunassa lötkötti käärme enkä voinut siis pysähtyä. Minulla oli täysi työ saada itseni ja pyöräni pysymään ruodussa ja painella kipeää pistoskohtaa. 

Sitten saavuttiin Aloraan, käytiin kaupassa hedelmiä ja juotavaa ostamassa ja lähdettiin sinnittelemään kohti keskustaa ja etsimään hostellia. Jyrkkiä, lyhyitä nousuja, kapeita katuja. Pysähdyttiin suojatielle ja ajotietä pitkin lähestyi skootteri. Jari pysäytti sen ja kysyi kuskilta, että missä täällä mahtaa olla joko hostelli tai hotelli. Kuski sanoi, että hän asuu siellä, seuratkaa. Matka Hostan Duran’iin ei ollut pitkä mutta pysyä nyt polkupyörällä skootterin perässä ja nousta jyrkkää ylämäkivoittoista tietä perille oli hikinen kokemus. Minä kävelin jyrkimmän nousun ylös kun en yksinkertaisesti jaksanut pyöräillä. 

Perillä meitä odottikin mukava hostelli, jonka omistaja eli tämä skootterikuski oli ystävällinen ja mukava ihminen. Meidän huoneessa oli jääkaappi, johon käytiinkin sitten myöhemmin ostamassa seuraavan päivän juotavat ja päivän annos jugurttia. Meillä oli myös oma parveke, josta näkymät suoraan kukkulalla mahtavana seisovaan arabilinnakkeeseen. Hyvä ja miellyttävä paikka, johon voi mennä vaikka toistekin.

Kun oltiin vähän levätty ja käyty suihkussa, lähdettiin kaupungille kauppaan ja vähän katselemaan paikkoja. Kaupunki oli pieni ja näin lauantai-iltana lähes kaikki kaupat olivat kiinni.

Jarin vointi ei ole paras mahdollinen. Kuumetta on, joten se huolestuttaa tässä matkanteossa varsinkin kun tämä ei ole mitään helppoa etenemistä näillä serpentiiniteillä tässä kuumuudessa. Ei oikein maistu ruoka eikä juoma.

Hikinen ajokeli, +35, tuolla jossakin tuli tippa tai kaksi vettä, ajosuunnasta riippuen julmetun kova vastatuuli tai myötäinen, kilsoja yhteensä noin 580 km.

12. pvä / su 13.7. / 43,5 km / Alora - Antequera
Hyvin nukun yön jälkeen huoneeseen tuotiin sovittuna aikana eli klo 8 aamiaistarjotin kaikkine herkkuineen. Tarjolla oli kaikkea sitä mitä ihminen aamiaiseltaan saattoi vain toivoa. Meillä kun oli aamiaistarjoilu jäänyt viimeaikoina aika vaatimattomaksi. Tämä olikin ensimmäinen - ja viimeinen - paikka, missä majoituksen hintaan sisältyi aamupala. Lähdettiin hyvillä mielin liikkeelle pirteinä isännän kätellessä ja toivottaessa meidät tervetulleeksi toistekin.

Jarin taskuun jäi huoneen avain, joka huomattiin muutama kilometri kaupungin ulkopuolella. Pienen vääntämisen jälkeen tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että ei lähdetä sitä palauttamaan. Nousu kaupunkiin olisi vaatinut kuitenkin sen verran ponnistelua, että rahkeet ei vaan nyt riitä ylimääräiseen ponnistukseen. Hyvä jos päästään takaisin Malagaan pyöräillen.

Kun aamulla polkaistiin matkaan kapeita rännejä aikamoista laskua, niin sitä lystiä ei pitkälle riittänyt ennen kuin nousut alkoivat. Noustiin 250 metristä 660 metriin, jalat kovilla ja vauhti niin hidasta että eipä juuri hitaammin enää olisi voinut edetä. Seutu oli harvaan asuttua ja tietä reunusti auringon polttamat viljapellot. Onneksi oli juomaa varattu niin paljon että sen se ainakin riittäisi.

Antequeraan tultaessa ensimmäinen tehtävä oli käydä jäätelöllä ja sitten vasta lähdettiin etsimään majoituspaikkaa.

Mentiin ensimmäiseen hostelliin, joka nähtiin ja otettiin huone kahdeksi yöksi. Raahattiin laukut ylös vaatimattomaan mutta ihan toimivaan huoneeseen suihkuineen. Hostellia piti kaksi iäkästä naista, joista toinen hoiti rahastuksen, toinen siivosi huoneet. Ystävällisiä ja herttaisia naisia. Pyörät saatiin sisääntuloaulan lukolliseen komeroon.

Ensimmäinen kahden yön pysähdys tällä matkalla. Nyt levätään ja käydään katselemassa kaupunkia ja mikäli vaan jaksetaan, katsotaan illalla jalkapallon MM-finaali Saksa - Argentiina. Eilen pelattiin semifinaali Brasilia - Hollanti, jonka jälkimmäinen kuulemma voitti. Ei katseltu mutta kyseltiin tulosta. Täällä kyllä huomaa, että koska Espanja ei ole loppuotteluissa mukana, ketään ei kiinnosta kuka voittaa tai häviää mitäkin ja kenelle.

Antequera sijaitsee Andalusian sydämessä. Kolmentoista kilometrin päässä täältä etelään on yli tuhannen hehtaarin laajuinen onkaloineen vuoristo, El Torcal de Antequera, joka on yksi huomiota herättävimmistä paikoista Andalusiassa. Veden ja ajan aikaansaama eroosio on työstänyt kalkkikivikerrostumiin erikoisia muotoja.

Aamulla pilvistä, +32, iltapäivällä aurinkoa täydeltä terältä, +38.

13.-15. pvä / ma-ke 14.-16.7. / Antequera
Sairas sombreromies
Tänään maanantaina Jari meni paikalliseen terveyskeskukseen kuumeilun (39,5), pahan yskän ja ruokahaluttomuuden vain jatkuessa. Lääkärinä espanjaa puhuva mies, mutta ilmeisesti asiat selvisivät koska sai vahvemman antibioottikuurin, keuhkoissa pientä krahinaa mutta ei mitään hälyttävää. Lääkäri oli myös kehottanut sombreron ostoon ja suojaamaan ylävartalon enemmältä auringolta. Onko se sitten niin, että pohjoisen mies ei kestä tätä polttavaa etelän aurinkoa? Viime vuonnahan loppumatkaa rasitti nestehukan seurauksena paha virtsarakontulehdus.

Mehän mentiin sombrerokauppaan, ostettiin euron maksava siisti sombrero ja nyt ollaan niin turistia, niin turistia. Sombrero keikkuu potilaan päässä ja pitkähihainen paita peittää ihon. Nytkö se paraneminen näillä konstein sitten alkaa?

Tiistain vastaisena yönä kuume korkealla, koska lakanat märkänä hiestä. Odotellaan, ehkä uusi lääke alkaa tepsiä päivän tai parin kuluttua ja sairaus on muisto vain.

Aamupala syötiin hostellin vieressä olevassa kuppilassa ja päivisin käytiin haukkaamassa välipalaa milloin missäkin. Tai siis minä söin, Jarille ei maistu. Lähellä on ruokakauppa ja sieltä käytiin ostamassa pientä syötävää ja suolaista kuten nakkeja sekä kannettiin litroittain juotavaa.

Jatkettiin majoitusta vielä parilla päivällä, että ehtii levätä ja odotellaan, että uusi antibiootti alkaa tehoamaan. 

Vähän päästiin kiertelemään kaupungillekin, mutta polttava kuumuus ei ole sinne suuremmin houkutellut. Ilmastoitu huone on ollut hyvä lepopaikka ja Ranskan ympäriajo on hyvää ajanvietettä tv:n ääressä.

Keskiviikkona kova kuume ja raastava yskä jatkuu. Silloin kun kuumetta alentava on otettu, se vähän hellittää ja pukkaa hikenä ulos, mutta muutaman tunnin kuluttua kuume on taas noussut lähelle neljääkymmentä astetta. Alkaa olla iso huoli.

Huomenna torstaina lähdetään rannikkoa ja Malagaa kohti. Tässä saattaa heti tulla isohko nousu, mikä ei ole hyvä asia ollenkaan Jaria ajatellen, mutta pitää pysähdellä tiheään ja tarkoitus on yöpyä heti kun paikka löytyy. 

Koska meillä on hyvin aikaa ennen kotimatkaa, aikomus oli sellainen, että mennään Granadaan ja sieltä sitten aikanaan Malagaan. Nyt kuitenkin on viisainta suunnistaa suorinta tietä kohti Malagaa, ettei Jari enää enempää rasitu ja pääsee lepäämään kunnes lento Suomeen lähtee 23.7.

Aurinkoista, +38.

16. pvä / to 17.7. / 49,3 km / Antequera - Almogia
Lähdettiin aamulla klo 7 ja piipahdettiin aamupalalla. Heti alkoi nousu 500 metristä 950 metriin ja nousua jatkui seuraavat 14 km ja kaksi tuntia kovassa vastatuulessa. Tuuli paiskasi pyörän välillä asfalttireunan yli tien reunaan ja taas piti kerätä voimat uuteen vauhtiin. Oikealla kohosi El Tocalin kauniit kalkkikivipilarit ja vasemmalla kumpuileva rutikuiva ruohikko.

Lepohetki
Lähdettiin oikaisemaan pientä tietä kohti Almogiaa. Jo kauempaa sanoin, että toivottavasti se ei ainakaan ole tuo kapea kuja, joka kiemurrellen nousi kohti korkeuksia. Ja sehän se oli! 2,5 kilometrin oikotie osoittautui koko matkan raskaimmaksi etapiksi. Muutama kymmenen metriä meni hyvin, sitten minä hyppäsin taluttamaan pyörää, Jari jatkoi ajamista. Muutama kymmenen metriä lisää ja Jari siirtyi jalkamieheksi. Me edettiin serpentiinitietä vähän kerrallaan, huilattiin, istuttiin tien poskessa, juotiin ja taas jatkettiin. Ja sama toistui taas hetken kuluttua. Varjopaikkaa ei missään, että olisi voinut vähän päästä auringolta suojaan. Jarille varmasti aikamoinen tuskien taival kun minä terveenäkin hyydyin jo heti alussa. Viimeiset parikymmentä metriä poljin kun sanoin, että enhän minä nyt kontaten kuitenkaan seuraavaan kohteeseen saavu - ei kyllä kaukaa käynyt!

Tie vei kaupungin kupeeseen, jossa oli baari. Raahauduttiin kokikselle ja kyselemään majoituspaikkaa. Sanoivat, että täällä on ollut hostelli joka nyt on lopettanut. No niin, mikä nyt eteen kun ei oikein jaksaisi lähteä eteenpäinkään. Baarin tarjoilija pyysi meidän kännykän ja hän soitti sillä johonkin ja selvisi, että meille löytyy sittenkin yöpymispaikka täältä. Helpotus oli aikamoinen.

Aikamme hortoiltuamme edes takaisin etsien majapaikkaa palattiin samaa tietä kohti kaupunkia, soitettiin majatalon isännälle ja lykättiin kännykkä tien varressa olevan kioskin hämmästyneen nuoren myyjän korvalle. Hän selvitti isännälle meidän nykyisen sijaintimme ja niin meitä tuli vastaan boheemin oloinen ”Cortijo te Verde” -majatalon omistaja. Häntä seuraten päästiin lepäämään mukavaan majataloon. Talo oli ennen ollut ”aasihotelli” eli täällä oli maakunnista Malagaan matkalla olleet matkalaiset vaihtaneet oman väsyneen aasinsa virkeisiin laina-aaseihin ja paluumatkalla ottaneet taas levänneet omat elukkansa.

Meillä oli vara valita, millainen huone otetaan koska siellä ei ollut muita asukkeja talon isäntää lukuun ottamatta. Pihalla olisi ollut uima-allaskin, mutta eihän me uimaan menty joskin se olisi ollut ihan se ja sama, koska suihkusta tuli vain kylmää vettä. Huone oli kodikas ja siisti niin kuin koko majatalo. Talon vahti, Luna-koira, oli innokas kiusaamaan muutaman viikon ikäistä arkaa kissanpentua, jota emo parhaansa mukaan suojeli.

Siistiytymisen jälkeen lähdettiin kauppaan ostamaan aamiaistarpeita, koska majatalon keittiössä oli mahdollisuus kokata. Ei siellä jääkaappia ollut eikä siis mitään maitotuotteita tai leikkeleitä voinut ajatellakaan, mutta kahvi, leipä ja paistetut munat kyllä täyttivät vatsan.

Itse kaupunkiin laski jyrkkä mäki ja meillä ei yksinkertaisesti ollut voimia mennä lähemmin tutkimaan sitä, koska sieltä olisi pitänyt myös kavuta pois. Kauppa oli kuitenkin onneksi ison tien varressa ja siellä käynnin jälkeen painuttiin suoraan nukkumaan.

Aamulla lähtiessä Jarin vointi oli kohtuullinen eikä kuumettakaan ollut. Illalla raskaan ajopäivän päätteeksi se oli taas noussut yli 38 asteeseen.

17. pvä / pe 18.7. / Almogia - Malaga
Yö nukuttiin huonosti ja kasteltiin pyyhkeitä, jotka laitettiin Jarin rinnan päälle edes vähän helpottamaan tuskaista oloa. Ettei vaan olisi keuhkokuume!

Aamiaisella rupatteluhetki talon isännän kanssa, joka oli ihmetellyt, että miksi me käydään niin aikaisin nukkumaan. Sehän selvisi, kun kerrottiin Jarin sairastelusta. Hän soitti ystävälleen, jolla oli auto johon meidän pyörät ja matkatavarat saataisiin mahtumaan. Odoteltiin 1,5 tuntia eikä noutajaa tullut joten päädyttiin siihen, että hypätään linja-autoon ja Malagaan. Isäntä saattoi meidät pysäkille ja auttoi tavarat bussiin. Kaikki meni oikein hyvin eikä kukaan mököttänyt siitä, että pyörät ja meidän matkatavarat täyttivät lähes koko tavaratilan. Matka sieltä Malagaan maksoi meiltä kahdelta kamoineen yhteensä 3,30 euroa, huimaa!

Noin 30 kilometrin matka Malagaan kesti tunnin verran ja maisemat bussin ikkunasta olivat upeat. Kävi mielessä, että olipa hyvä päätös palata Malagaan näin koska tie oli vaativa pitkine nousuineen ja laskuineen ja olisi varmasti ollut Jarille koettelemus.

Malagaan saavuttuamme ensimmäinen tehtävä oli lähteä etsimään majoitusta. Vähän kieltämättä hirvitti se, että kuinka kauas kaupungista joudutaankaan ajamaan, olihan viikonloppu käsillä, hotellit täynnä ja turistivirta kuumimmillaan. Parin täynnä olevan hotellin jälkeen saatiin kuitenkin huone läheltä kaikkea, Castilla Guerrerosta (Calla Gordoba). Mukava ja siisti kahden tähden hotelli, jossa vietettiinkin loppuaika. Pyörät saatiin hotellin varaston suojiin ja siellä ne olivat usean päivän ilman että kajottiin niihin.

18.-21. pvä / la-ke 19.-21.7. / 90,2 km / Malaga - Helsinki-Vantaa - Kerava
Seuraava etappi suuntautui Malagan sairaalaan, jonne hurautettiin taksilla. Jarin kunto ei ollut parantanut yhtään uuden lääkekuurin myötä, edelleen kuumetta ja järkyttävä yskä. Sairaala oli ilmeisesti yliopistollinen opetussairaala, koska Jaria siirreltiin lääkäriltä toiselle ja loppupeleissä häntä oli tutkinut kuusi eri lääkäriä. Kokeita otettiin kuten myös keuhkokuvat. Kuuden ja puolen tunnit tutkimisen lopputuloksena oli se, että hänellä on vakava keuhkoinfektio.
Kaksi satusetää Malagan kadulla

Hoitava lääkäri esitti, että hän jäisi sairaalaan hoidettavaksi ja tutkittavaksi. Jari ei sinne halunnut jäädä, joten hänelle määrättiin uusi lääkitys ohjeistuksella, että mikäli yhtään pahemmaksi menee, on palattava sairaalaan.

Palattiin lopen uupuneina ja minä nälissäni hotelliin, haettiin apteekista lääkkeet (joita ei aluksi tahdottu antaa koska ei ollut espanjalaista sairasvakuutuskorttia), käytiin läheisessä ravintolassa syömässä ja nukkumaan.

Nyt ei ollut enää tarve lähteä mihinkään. Voitiin vain parannella potilasta ja toivoa, että tauti taittuu ennen kotiin lähtöä. Paahtava helle ei innostanut meitä - Jaria vielä vähemmän kuin minua - lähtemään tutustumaan Malagaan. Läheisestä kaupasta saatiin se mitä tarvittiin eli lähinnä juotavaa ja suolaista.

Sunnuntaina oli ensimmäinen kuumeeton päivä kahteen viikkoon, olo alkoi kohentua ja mikä tärkeintä, ruoka maistua. Lähes kahden viikon syömättömyys - mitä nyt välillä pakotin syömään jotain - näkyi syvälle painuneissa silmissä ja klommoposkissa.

Joka päivä sairastelusta huolimatta käytiin heittämässä pieni lenkki kaupungilla hortoillen siisteillä ja kapeilla kujilla ja kaduilla. Kaupunki ei ollut mitenkään ruuhkainen ja turisteja täynnä, vaikka se onkin asukasmäärältään Andalusian toiseksi suurin kaupunki heti Sevillan jälkeen. Meidän hotellilta oli enintään kilometri keskustaan ja sunnuntaina lähdettiin jo hyvillä mielin matkaan. Malagan tuomiokirkon eli La Manquitinin ympärillä parveili ihmisiä odottaen selvästikin jotakin. Niinpä mekin parkkeerasimme itsemme kirkon portaille ja kohta katedraalin ovista kannettiin ulos kalastajien ja merimiesten suojeluspyhimys Carmenin patsasta ja kohti meren rantaa. Neitsyt Carmenin juhlinta kesti koko päivän ja merimatkan jälkeen patsas kiikutettiin jälleen katedraalin suojiin. Vaikuttava ja kaunis näky.

Täällä Malagassa on syntynyt Pablo Picasso ja kaupungista löytyy Picasso-museo. Puistoja oli paljon ja ne oli hyvin hoidettu. Kun puistoon astui, on kuin olisi siirtynyt paratiisiin: mahtava lintujen laulu ja huumaava kukkien tuoksu. Täällä näkyi vihreitä papukaijoja, jotka pitivät aikamoista elämää varsinkin näissä puistoissa. Puistoissa oli muutenkin miellyttävä kävellä kasvien runsauden vuoksi, koska siellä pääsi hyvin suojaan auringolta. Täältä löytyi myös Antonio Banderaksen nimeä kantava puisto, olihan hänkin syntyjään Malagasta.

Aamupala syötiin joko hotellin yhteydessä olevassa baarissa tai kaupungin lukuisista katukahviloista. Meidän hotellin lähellä olevalla kadulla oli pieni ja mukava ruokapaikka, josta sai tosi hyviä ja runsaita salaatteja. Siellä käytiin muutaman kerran, kerran lounastettiin paellapannun äärellä ja kerran tilattiin pizza. Eri hedelmistä puristetut tuoremehut olivat meille hittituote, joita latkittiin päivittäin useampi lasillinen, herkullista.

Espanjalaiset ovat kovia lottoamaan. Lottokioskeja on muutaman sadan metrin välein ja sen lisäksi kuponkeja voi ostaa jalan liikkuvilta myyjiltä, joiden kaulassa roikkuu erihintaisia lottolappuja sekä listat viimeisimmistä voittonumeroista. Ei sentään koeteltu onneamme, joka on huonoksi todettu ainakin kotona.

Meidän hotellin lähellä oleva vanha kauppahalli Mercado Atarazanas oli loistava paikka. Siellä oli valtava määrä erilaisia kaloja, lihaa ja hedelmiä. Ostettiin kirsikoita (1,80/kg), aprikooseja (2,40 €/kg) ja tuliaisiksi haettiin ennen lähtöä Habanero -chilejä muutama sata grammaa (10,00/kg).

Jarin vointi parani vauhdilla ja hän jaksoi jo ajatella - eli säätäminen alkoi saman tien - menoa urheiluliikkeisiin katsomaan uusia pyöräilykenkiä. Ensin kuitenkin kaivettiin pyörät varastosta ja lähdettiin fillaroimaan Malagasta itään Costa del Solin rantoja seuraten. Rannat olivat täälläpäin paljon jylhempiä ja kallioisempia kuin länteen päin mennessä ja paksu sumu peitti näkyvyyden heti Malagan ulkopuolella. Hyvä tie ajella ja pieniä mukavia kyliä matkalla. Ehkäpä meidän ensi vuoden reitti lähteekin Malagasta kohti Almeriaa tai päinvastoin.

Härkätaisteluareena Malagassa
Paluumatkalla kävimme vielä katsomassa reitin lentokentälle, ettei aamutuimaan tarvitse etsiä ja seikkailla ympäriinsä. Jari söi rantakuppilassa sardiineja, joka on rannikon suuri herkku. Ja löytyihän se urheiluliikekin aika monen kysymisen ja mutkan kautta. Kenkiä ei vaativaan makuun löytynyt mutta sekin asia saatiin korjattua myöhemmin ostoskeskuksen urheiluosastolla. Matkalla takaisin hotelliin nähtiin pikkuriikkinen kissanpentu, joka naukui hädissään keskellä suojatietä vilkasliikenteisellä kadulla. Onneksi ei oltu siinä ensimmäisenä, koska meidän olisi pitänyt joko kolauttaa pentu pois päiviltä tai ottaa se mukaan. Eihän raasua olisi voinut siihenkään autojen yliajamaksi jättää. Liekö emo kiireessä pudottanut sen vai oliko joku tarkoituksella tuonut. Malagassa oli paljon kulkukissoja, mutta ei niistä mitään haittaa tai uhkaa ainakaan meille ollut sen enempää kuin niistä muutamasta kulkukoirastakaan.

Meidän lento lähti klo 10.35 keskiviikkoaamua. Aamu oli vilpoinen eikä ruuhkiakaan juuri ollut. Purettiin pyörät ja pakattiin halpiskassit, joista toisen vetoketju hajosi pakkausvaiheessa. Ei muuta kuin kelmua metrikaupalla ympärille paikalliselta pakkaajalta, joka työkseen kelmutti matkalaukkuja. Matkatavaroiden luovutus ja pyörät läpivalaisuun. Jarin pyörä ei mahtunut ilman että irrotti satulan ja eturenkaan, minun fillari sujahti laitteen läpi ilman tökkimistä. Saatiin vierekkäiset paikat ja niin kotimatka alkoi.

Lento kesti 4.45 h ja kun sää oli selkeä, katseltavaa riitti. Kone laskeutui Helsinki-Vantaalle Keravan kautta ja jos oltaisiin oltu toisella puolella istumassa, meidän koti olisi näkynyt. Matkatavarat tulivat ajallaan ja fillarit saatiin lukkojen takaa. Polkaistiin helteessä kohti Keravaa ja Jari saman tien tarkastuskäynnille terveyskeskukseen. Torstaina lähdettiin viikon reissulle Varkauteen. Lomaa on jäljellä vielä Jarilla viikko, minulla puolitoista.
* * *
Mitä jäi mieleen? No tietysti päällimmäisenä Jarin sairastelu ja sen mukanaan tuoma huoli. Se, että jouduttiin olemaan useampi päivä samassa paikassa, ei haitannut. Olipahan kerrankin aikaa tutkia ja tutustua eri kyliin ja kaupunkeihin. Tai ei kai voi sanoa että aikaa. Aikaa meillä olisi ollut aiemmillakin matkoilla mutta ei haluja, koska ei tahdo pysyä paikallaan. Nyt oli pysyttävä, levättävä ja hellitettävä hetkeksi. Oikein mukava tasan kolmen viikon retki. Nähtiin paljon mielenkiintoisia pikkukyliä, kaupunkeja ja hienoja maisemia.

Kotia kohti
Kilometrejä kertyi yllättävänkin paljon, lähemmäs 800 km. Olihan kokonaisia lepopäiviä kuitenkin peräti seitsemän. Aikaa fillarin satulassa vietettiin kaikkiaan 63 tuntia ja keskituntinopeus oli 12,5 mikä sekin on yllättävää, koska etanan vauhdilla edenneitä nousuja oli paljon. Kaipa ne huikeat alamäkiosuudet sitten nostivat sitä.

Eurooppalaisella sairasvakuutuskortilla pärjäsi hyvin terveyskeskuskäynneillä. Aina kun kyseltiin yksityistä lääkäriä, meidät ohjattiin ”kunnalliseen”. Ilmeisesti yksityinen on siellä niin kallista lystiä, että ei edes turisteja haluta heidän lompsaansa lihottamaan.

Leirintäalueita oli vähän, mutta ne joita löytyi, olivat oikein hyviä ja mukavia. Ainoa miinus oli se, että siellä ei ole esimerkiksi yksittäisiä ruokailupöytiä keittomahdollisuuksista puhumattakaan. Olisi ollut mukava tällaisen telttamatkalaisen valmistaa aamiaisensa ja nauttia se pöydän ääressä syöden eikä maassa istuen. Meillä oli matkamessuilta saatu Espanjan leirintäaluekartta, mutta se ei pitänyt paikkaansa alkuunkaan. Onneksi kuitenkin aina kun karttaan merkittyä aluetta ei löytynyt tai se oli lopettanut toimintansa, läheltä löytyi hostelli johon päästiin. Telttailutarvikkeet olivat siis tänäkin vuonna turhaa painolasia eikä niitä enää jatkossa mukaan oteta.

Yksi elävä käärme nähtiin Rondan keskustaan noustessa. Siinä se lötkötti katukivetyksen vierellä suu ammollaa ja minulla tuli äkkilähtö kohti ylämäkeä. Auton alle jääneitä littanoita käärmeitä nahkoineen nähtiin paljonkin. Isoja lammaskatraita paimenineen oli ylhäällä, maa pöllysi kun katras laukkasi menemään. Lintuja jos jonkinlaista nähtiin ja varsinkin kuultiin niiden laulu. Malaga oli oikea paratiisi lintujen suhteen. Sitten se yksi kuollut lisko, jota kuvattiinkin, herätti meissä ihastusta ja sen ympärillä pyörittiinkin pidempi aika. Kaikenlaiset lentävät elukat kiusasit ajoittain ajamista ja alkumatkasta minun jalkani olivat kauhean näköiset, kun niissä oli paljon kutiavia paukamia hyttysten tai jonkun ötököiden jäljiltä.

Tiet olivat hyväkuntoisia mutta mitä enemmän kaistoja, sitä enemmän liikennettä ja ikävämpi ja tuskaisempi ajaa. Suurissa kaupungeissa todella vaikea löytää tietä sieltä ulos. Teiden varsilla mukavasti levähdyspaikkoja, jossa käydä kahvilla tai wc:ssä kunhan muistaa siestan: silloin ei saa mistään mitään ja kaikki on kiinni.

Matkalla nähtiin paljon pyöräilijöitä, lähinnä tiukkoihin trikoisiin pukeutuneita alan harrastajia, jotka varsinkin viikonloppuisin lähtivät suurella joukolla liikkeelle, löytyyhän täältä pyöräilyyn sopivaa maastoa joka lähtöön.

Ruoka oli hyvää ja erityisellä lämmöllä muistelen jossakin asumattomalla seudulla vastaan tullutta baaria ja sen perunamunakasta. Koskaan ei munakas ole maistunut niin hyvältä kuin siellä. Hintataso isojen kaupunkien kahviloita ja ravintoloita lukuun ottamatta oli meidän mittapuun mukaan alhainen ja esimerkiksi kaupoista ostetut juomat edullisia.

Kauppoja oli pienissä kylissä vaikea löytää, toisissa niitä oli yksi ja toisissa useampia. Eikä kaupungeissakaan isoja marketteja vieri vieressä ollut kuten täällä Suomessa. Meidän kaupparessut sisälsivät pääsääntöisesti limun ostoa mutta sitten kun löydettiin espanjalaiset nakin, niitä ostettiin ja syötiin ihan suolaisen nälkään. Makeita leivonnaisia ei paljon ollut eikä myöskään metrikaupalla karkkihyllyjä, suklaavalikoima rajoittui muutamaan erilaiseen patukkaan. Kaupoissa näkyi lavoittain kinkkuvuoria eli espanjalaista suolaamalla ja ilmakuivaamalla valmistettua kinkkua. Sitä oli useasti aamupalasämpylöiden välissä ja se oli kyllä maukasta. Sellaisen voisi seuraavan kerran pakata kotimatkalle, kun telttailukamatkaan eivät vie tilaa!

Hotellit ja hostellit olivat hyviä ja sopivan hintaisia meidän budjetille. Hintahaarukka liikkui 30 eurosta (Almogia) aina 65 euroon (Fuengirola). Mitään majoitusta ei varattu etukäteen koska eihän sitä tiedä, missä mennään. Läheltä piti -tilanne, että yöpaikkaa ei ehkä löydykään, oli ainoastaan Malagaan saavuttaessa.

Kännykkä pysyi kiinni eikä lomalla tuhlata aikaa netissä oleiluun muutenkaan. Viestejä lähetettiin läheisille ja ystäville vähintään joka toinen päivä, useamminkin tarvittaessa. Lähipiirille kerrottiin rajoitetusti tai ei ollenkaan sairastelusta, etteivät enempää huolestuisi kun kantoivat huolta meistä jo ennen lähtöä muutenkin.

Hyvä reissu. Tärkeintä oli kuitenkin se, että molemmat tulivat kotiin jokseenkin terveinä, mitään ei hävinnyt eikä varastettu eikä ollut mitään uhkaavia tilanteita missään. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kohta voi aloittaa ensi kesän lomasuunnitelmat johonkin päin Espanjaa. Siellähän sitä nähtävää ja tietä riittää useammaksikin lomaksi. Vai onko niin, että pitäisi palata kanoottireissailuun Suomen Lapissa ja unohtaa Etelä-Euroopan paahtava helle. Ihan vaan sen vuoksi, että Jarikin pääsisi nauttimaan terveenä lomastaan.

Reissu heitetty, lomat loppu

12.08.2014


Täällä ollaan taas. Ollaan itse asiassa oltu jo 2,5 viikkoa mutta en ole saanut itsestäni irti kootakseni ja kirjoittaakseni niistä vähäisistä muistiinpanoista, joita tuli tehtyä.

Eipä liene yllätys kenellekään kun meidän kahden lomamatkasta on kyse, että kaikki ei mennyt tänäkään kesänä ihan niin kuin ajateltiin. Jari poti kuumeilua ja voimattomuutta jo ensimmäisen lomaviikon lopulla ja kahden antibioottikuurin jälkeen hänellä todettiin Malagassa vakava keuhkoinfektio. Malagan sairaalasta tuli kolmas kuuri ja niillä tauti selätettiin siihen pisteeseen, että päästiin ajallaan ja yhdessä kotiin.

Ehdittiin käytä kuitenkin Gibraltarilla ja sieltä melkein Cadizin kautta jatkettiin sisämaahan Rondaan ja Antequeran kautta takaisin Malagaan. Vietettiin useita päiviä samassa paikassa potilasta parannellen ja Malagassa peräti viisi. Ei hötkyilty eikä kilometrejä keräilty, oltiin kuin turistit ja levättiin. Kilometrejä tuli kaikesta huolimatta yllättävänkin paljon, yhteensä 750-800.

Ihan hyvä reissu kuitenkin, selvittiinhän molemmat kotiin. Mahtavia maisemia ja upeita paikkoja, pitkiä tuskaisia nousuja ja hienoja laskuja. Toki Jarin välillä korkeaksikin äitynyt kuumeilu ja raastava yskä sekä siihen yhdistettynä tukala kuumuus heittivät synkän varjon muuten niin aurinkoiseen matkan tekoon.

Tällaisille vastoinkäymisille vaan kun ei voi mitään eikä niihin pysty mitenkään varautumaan. Siihen oli sopeuduttava mitä vastaan tuli. Kun kaksi antibioottikuuria eivät näyttäneet tuovan helpotusta, päätettiin edetä lyhyitä päivämatkoja lähemmäs Malagaa ja lopuksi hypättiin linja-autoon ja paikalliseen sairaalaan.


Yritän saada tekstin tämän viikon aikana raavittua kokoon, mutta tässä joitakin kuvia alkupalaksi.