Reissu heitetty ja kotona ollaan

03.09.2019

Mukava palata kotiin. Kolme viikkoa hurahti enemmän tai vähemmän nousuissa tai laskuissa. Vähemmän oli tasamaata tällä kertaa.

Viimeinen yö kapselihostellin mukavassa vuoteessa meni pyörien ja kauhun sekaisin tuntein tulevasta lentokenttäshow'sta. Ja ihan turhaan.

Lentokentällä oltiin jo niin ajoissa, että pyörät ja laukut oli pakattu klo 6, jolloin oltiin ensimmäisten joukoissa viemässä "erikoismatkatavaroita" hihnalle ja sitten pyörät tulliin. Eka kerta, että pyörälaukkupussukatkin lähtivät matkaan erikoismatkatavaroina. Pyörien läpivalaistus meni jouhevasti ja ilman mitään isompaa säätämistä. Mitä nyt neuvottelua käytiin siitä, että pääsekö Jari laittamaan etupyörän takaisin paikalleen laitteen tuolle puolelle vai ei. Se jouduttiin ottamaan pois, koska minun pyörän "nousukahvat" harasivat vastaan ja ilman pois ottoa fillari ei läpi olisi mahtunut. Lopulta hän sinne pääsi, kokosi pyörän ja päästiin jatkamaan matkaa.

Lento lähti ajallaan, nukuttiin vähän. Fillarit tulivat eka kerta Suomen päässä hihnaa pitkin. Kasattiin ne ja laukut kiinni ja polkaistiin hiostavassa säässä kotiin Keravalle.

Paljon jäi varmasti kertomatta meidän matkasta, mutta lisäillään jos ja kun mieleen tulee. Yksi asia ainakin, joka unohtui oli se, että Sagrada Familia'n turvatoimet olivat samaa luokkaa kuin lentokentälläkin. Reput läpivalaistiin ja siinä hässäkässä meidän toinen sisäänpääsylippu katosi. Koska olin laittut liput samaan kaukaloon repun kanssa, se toinen lippu oli pudonnut kyydistä ja oli jäänyt jonnekin laitteen uumeniin. Itku oli aika lähellä, mutta turvamiehet löysivät sen jostakin kelojen välistä ja niin päästiin molemmat sisään.

Kaiken kaikkiaan matka meni hyvin: mitään ei kadonnut eikä rikkoutunut, terveinä pysyttiin mitä nyt Lliviaan matkalla hyydyin ja podin joko nestehukkaa tai sitten vatsatautia, mikä ei kyllä tunnu todennäköiseltä. Ja kun aiemmin jo totesin, onneksi matka sieltä jatkui taksin kyydissä. Koskaan en olisi niistä seuraavista nousuista selvinnyt. Siellä olisin vieläkin hinkkaamassa nousuja!

Gironassa korjattu hampaan paikka irtosi osittain jo viikon kuluttua ja loppumatkan sai pelätä syömistä, ettei koko klöntti lähtisi ja vaatisi uutta hammaslääkärissä käyntiä. Ei lähtenyt mutta ei myöskään voimaa tarvittu, kun kotiin palattua menin lääkäriin ja irto-osa nostettiin pois ja laitettiin uutta tilalle.

Melkoinen itseluottamus pitää ihmisellä - siis minulla - olla, että luulee selvittävänsä Andorran nousuista tällä kunnolla! Ehkä olisi pitänyt olla taukopäivä Llivian nousujen jälkeen, mutta enpä tiedä olisiko yhtään helpompaa ollut. Tai ehkä olisi auttanut, että ajokilometrejä ja mäkisiä teitä olisi ollut takana enemmän kuin ne muutamat jotka hädin tuskin viitsin ajella ennen lähtöä. No, ihan se ja sama. Hyvä reissu kuitenkin ja paljon nähtiin kauniita vuoristomaisemia ja kivoja pikkukyliä. Parina päivän saatiin vettä kunnolla niskaan ja aamut olivat todella viileitä vuoristossa.

Kilsoja tuli gepsin mukaan kaikkiaan 902 km eli enemmän kuin mitä lähtiessä ounasteltiin. Aikaa tämän polkemiseen meni vajaa 67 tuntia ja keskari oli vaatimaton 13,9 km/h - kiitos pitkien, pitkien alamäkien.

Vaikka sanoin, että ei koskaan enää vuoristoetappeja niin se ei tarkoita sitä, etteikö matkanteko jatkuisi. Jatkuu, jos vain suinkin mahdollista. Edelleen on paljon näkemättä Espanjasta ja jotenkin kaipaa Andalusian fiilistä, kyliä ja maisemia. Ja kyllähän sitä voi pienempiä nousuja harrastaa ja jättää taakseen pysyvästi varsinaisen vuoriston.

PS & AS, teidän reissu alkaa huomenna. Oikein hyvää ja antoisaa matkaa teille. Pitäkää itsestänne huolta. Nähdään sitten kun kotiudutte joskus syksymmällä Suomeen.