Talvisen riemukkaita rientoja

13.10.2017

Meiltä vajaan viiden kilometrin päässä on Tuusulanjärvi, jossa vielä noin kymmenen ja risat vuotta sitten luisteltiin aurattua reittiä pitkin läpi koko talven. Silloin "ennen vanhaan" jäätä oli, sitä pystyttiin kunnostamaan ja käyttäjiä riitti.

Alkuvuosina käytiin luistelemassa kaunoluistimilla ja hokkareilla, sitten minäkin siirryin hokkareihin ja lopulta ostettiin vaelluskenkiin kiinnitettävät retkiluistimet. Kaunoluistimilla oli hankala luonnonjäällä luistella, jos oli railoja ja paljon epätasaisuuksia ja aloitin harjoittelut hokkareiden käyttäjäksi. Siinä sitä hommaa sitten olikin, koska en osannut potkia sivulle molemmilla jaloilla vaan etenin niin, että käytin potkuihin vain oikeaa jalkaa. Jari sanoi, että meno oli niin eriskummallisen näköistä ja omaperäistä, ettei hän moista ole aiemmin jäällä nähnyt. Siinä touhussa ja opettelussa kipeytyi ainakin potkujalka eikä se helppoa ollut muutenkaan.

Sitten kun sain jalkaani retkiluistimet, luistella osasin melko heti mutta en ilman sauvoja. Tänä päivänäkin minulla on sauvat ja jos yritän ilman niitä, vauhti tyssää kuin seinään. Eli tekniikka hukassa, jos minkäänlaisesta tekniikasta edes voidaan kohdallani puhua. On se ihmeellinen tuo ihmisen mieli!

Reitti jäätä pitkin venerannasta Järvenpäähän ja takaisin venerantaan lienee pituudeltaan reilu 15 kilometriä. Kun ollaan aamuvirkkuja, viikonloppuisin lähdettiin heti kun vähänkin näki, vedettiin lenkki ja illalla sama toistui ennen pimeän tuloa. Päivisin siellä oli niin paljon väkeä, että olisi ruuhkissa joutunut etenemään.

Toisinaan sydäntalvella pakkasta oli reippaasti yli kahdenkymmenen asteen ja sormet ja varpaat jäässä. Viikolla lähdettiin jäälle heti kun töistä kotiuduttiin kuitenkin niin, ettei tarvitsisi pimeässä luistella tai hiihtää.

Viimeisen viiden vuoden aikana ei oikein kunnon koko talven kestävää luistelukautta ole ollut. Nyt on päässyt kirkkaalla "syysjäällä" vetämään ehkä muutaman kerran, sitten tulee lumi- tai vesisade, jää pehmenee tai on sohjon peitossa. Toinen pää järvestä on muutamana vuotena pidetty ajoittain hyvässäkin kunnossa, mutta koko lenkin kunnostus on ollut melko mahdotonta.

Joitakin vuosia sitten käytiin viikonloppuvisiitillä ja luistelemassa Linnansaaren kansallispuiston jäillä ja yövyttiin Varkaudessa Jarin vanhempien luona. Reitille lähdettiin Oravista ja sinne myös palattiin. Liekö ollut maaliskuuta, mutta kun aurinko paistoi, jää pehmeni ja vaikka siellä sohjoa aurattiinkin pois, oli melkoisen raskasta luistella. Luistelukilometrejä tuli kymmeniä, Jarille rutkasti enemmän.

Toisena päivänä ihmettelin, että mikä nilkoissani oikein on kun ne ovat ihan vetelät enkä päässyt en eteen, en taakse. Aikani huilattuani ja asiaa pohtiessa lähdin uudestaan liikkelle ja kas, jalat kantoivat. Olin vaan yksinkertaisesti niin poikki, että jalat eivät toimineet ja matka autolle oli kyllä pitkä ja raskas. Siinä istuskellessani ja huilatessani Jari paahtoi ohi aikamoista haipakkaa julmetun suuret suojalasit kasvoilla, eikä edes huomannut minua.

Kun luistelut näyttivät jäivät keliolosuhteiden surkeuden vuoksi vähäisiksi, päätin ostaa luistelusuket ja lähteä hiihtelemään. Perinteinen on tylsää ja ajattelin, että luistelutyylillä pääsee kovaa ja paljon helpommalla. Järvenpään ladut ovat melko lähellä meitä ja siellä pidetään ne mallikkaassa kunnossa aina kun siihen vain on vähäinenkin mahdollisuus. Jääladut ovat hiihtokunnossa vähän tilanteesta riippuen, joten kyllä mahdollisuuksia meidän kulmilla on riittävästi.

Ostin siis luistelusukset ja lähdettiin ladulle, Jari kameran kanssa ikuistamaan minun uusien suksien korkkaamista. Ennen kuin ensimmäinenkään mäen tömpyrä oli noustu, olin niin uupunut suorituksesta, että hädin tuskin jaksoin kiertää pientä lenkkiä, kääntää sukset ympäri ja palata nöyränä ja lyötynä autolle odottelemaan Jarin saapumista. Siinä vaiheessa meillä oli yhteinen hieno matkanteko tyssännyt ja Jari meni omia reittejään, minä omiani.

En osannut yhtään hiihtää luistelutekniikalla enkä varsinkaan suksilla, jotka eivät pysyneet hetkeäkään paikallaan vaan pakenivat koko ajan alta. Mäkien - pienten nyppylöidenkin - ylitys oli melko ylivoimaista ja niissä eteninkin sitten loppujen lopuksi kontaten, että pääsin pois oikeiden hiihtäjien tieltä. Olin latujen surma ja hidaste muille. Alamäkiin en edes uskaltautunut, koska siitä ei olisi hyvää seurannut. Latu kulki kuitenkin metsässä ja puita oli paljon, vaarallinen minulle siis!

Tämän kokemuksen jälkeen vierähti vuosi jos toinenkin, ennen kuin lähdin "hiihtelemään". Ei kiinnostanut minkään verran. Nykyisin kun siitä innostun, saan Jarin suksivarastosta hyvät sukset ja hiihdän vain tasaista maastoa, järvellä. Siellä hiihto menee mielestäni oikein hyvin, tyylillä ja jopa vauhdilla. Jari ei välttämättä tuosta tyyliasiasta ole ollenkaan samaa mieltä, mutta en kysele eikä hänkään asiaa ole ääneen kommentoinut. Välillä voi kasvoista päätellä, että jaahas, olisi ehkä jotakin korjattavaa ...

Että nyt tässä odotellaan pakkasia, järven jäätymistä ja lunta sekä ihania aurinkoisia päiviä, auringon laskuja ja nousuja, että pääsee jäälle!